— Mikä on tapahtuva, se tapahtuu, virkkoi Rachel-rouva hiukan masentuneella äänellä, — ja sekin, mikä ei ole tapahtuva, tapahtuu kuitenkin välistä. Saa nähdä eikö Annan käy sillä tavoin, ellei kohtalo aivan erikoisesti sekoitu asiaan.
Ja sitten hän huokasi. Rachel-rouva tuskin uskalsi luottaa mihinkään kohtalon erikoiseen toimenpiteeseen tässä tapauksessa eikä hän omasta puolestaan uskaltanut mihinkään ryhtyä.
Anna oli mennyt Metsänymfin lähteelle ja lyyhistynyt istumaan sananjalkaviidakkoon, ison valkoisen koivun juurelle, missä hän niin usein ennen kesäisin oli istunut Gilbertin kanssa. Gilbert oli korkeakoulun päätyttyä jälleen ottanut toimen sanomalehden toimituksessa, ja Avonleassa tuntui tyhjältä ja oudolta ilman häntä. Hän ei kirjoittanut, ja Anna kaipasi kirjeitä, joita hän ei koskaan saanut. Roy kirjoitti sensijaan pari kertaa viikossa, hänen kirjeensä olivat pieniä taideteoksia, jotka olisivat sopineet erinomaisesti muistelmakirjallisuuteen tahi biografiseen teokseen. Anna tunsi lukiessaan hänen kirjeitään ihailevansa häntä enemmän kuin koskaan, mutta niiden näkeminen ei milloinkaan saanut Annan sydäntä kiivaammin sykähtämään, mikä sen sijaan oli sattunut eräänä päivänä, kun postinhoitajan rouva antoi hänelle kirjekuoren, johon osoite oli kirjoitettu Gilbertin mustalla musteella ja pystykirjoituksella. Anna oli rientänyt kotiin ja syöksynyt päätyhuoneeseensa ja kiihkeästi repinyt sen auki, mutta löysi siitä vain koneellakirjoitetun pakinan erinäisistä korkeakoulua koskevista seikoista, joista hän tunsi olevansa rajattoman kaukana. Anna heitti syyttömän paperin huoneen toiseen päähän ja istuutui kirjoittamaan erikoisen rakastettavaa kirjettä Roylle.
Dianan häiden tuli olla muutaman päivän perästä. Mäntymäen harjulla olevassa harmaassa talossa antoi oluenpano, leipominen, paistaminen ja keittäminen työtä enemmän kuin tarpeeksi, sillä häiden tuli olla entisaikojen malliin suuret ja komeat. Annan piti tietysti olla morsiustyttönä, minkä tytöt olivat sopineet jo kaksitoistavuotiaina, ja Gilbertin piti ottaa lomaa työstään Kingsportissa ollakseen sulhaspoikana läsnä. Anna seurasi moninaisia valmistuksia iloista mielenliikutusta tuntien, mutta voimakas alakuloisuuden tunne valtasi hänet usein huomaamatta ja turmeli hetken tunnelman. Hänhän oli tavallaan menettävä entisen lapsuudenystävänsä; Dianan uusi koti tuli olemaan parin kilometrin päässä Vihervaarasta, eikä jokapäiväisestä, tuttavallisesta seurustelusta tulisi enää mitään. Anna katseli Dianan ikkunasta välkkyvää valoa ja ajatteli, miten se monena vuonna oli tuikkinut hänelle ja vilkuttanut tervehdyksiään. Muutaman päivän kuluttua ei se enää loistaisi kesäillan hämärään. Pari suurta, polttavan kuumaa kyyneltä nousi hänen silmiinsä.
— Ah, ajatteli hän, kuinka katkeraa on kasvaa — ja mennä naimisiin — ja muuttua!
XXIX.
DIANAN HÄÄT.
— Mitä kukkiin tulee, ei vaaleanpunaisiin ruusuihin voi kuitenkaan verrata mitään, virkkoi Anna sitoessaan valkeata silkkinauhaa Dianan morsiuskukkavihkoon pienessä tyttöhuoneessa Mäntymäen läntisessä päädyssä. — Ne ovat rakkauden ja uskollisuuden vertauskuva.
Diana seisoi hieman hermostuneena keskellä huonetta kauniiseen valkoiseen morsiuspukuun puettuna. Läpikuultavan valkea huntu peitti kevyesti hänen mustia kiharoitaan. Anna oli järjestänyt hunnun moniin poimuihin, kuten vanhemman ajan maku vaati.
— Tästä näyttää tulevan jokseenkin tarkoin se, mitä kuvittelin aikoja sitten, kun itkin välttämätöntä naimisiinmenoasi ja sen aikaansaamaa eroa, nauroi hän. — Sinä olet se unelmien morsian, Diana, jonka huntu on kuin "ilmava pilvi", ja minä olen sinun morsiustyttösi. Mutta, oi — kohohihoja minulla ei ole! Mutta jos saan sanoa mielipiteeni, niin nämä pitsihihat ovat kauniimmat. Minun sydämeni ei ole myöskään murtua, enkä voi juuri sanoa, että vihaisin Frediä.