— Emmehän me oikeastaan eroa, virkkoi Diana. — Enhän minä muuta kauaskaan. Pitäkäämme toisistamme aivan kuin ennenkin. Olemmehan me aina pitäneet "ystävyysvalamme", jonka me vannoimme monta vuotta sitten, emmekö olekin?
— Olemme. Me olemme pitäneet sen uskollisesti. Meidän ystävyytemme on ollut kaunis, Diana. Me emme ole koskaan sitä turmelleet pikkukinastelulla, kylmyydellä tahi epäystävällisillä sanoilla, ja minä toivon että suhteemme edelleenkin pysyy semmoisena. Kaikki ei voi kuitenkaan jäädä ennalleen. Sinulle tulee paljon uusia harrastuksia. Minä jään osaksi niiden ulkopuolelle. Mutta sellaista on elämä, kuten Rachel-tädin on tapana sanoa. Sinä saat tänään erään hänen rakkaista kudotuista "tupakanlehtimallisista" peitteistään, ja hän on jo luvannut minullekin samanlaisen, kun menen naimisiin.
— Mitä sinun häihisi tulee, on ikävintä se, etten voi olla sinun morsiustyttönäsi, valitti Diana.
— Vuoden kuluttua, kesäkuussa, tulen olemaan Philin morsiustyttönä, kun hän menee naimisiin pastori Blaken kanssa, mutta sitten se saakin olla lopussa, sillä olet kai kuullut sananlaskun: "kolmasti morsiustyttönä, ei koskaan morsianna", virkkoi Anna luoden katseensa ikkunasta puiden latvojen vaaleanpunertavaan ja valkeaan kukkaslumeen. — Taivas varjelkoon, tuossa tulee pappi, Diana.
— Voi Anna, älä nyt, onko se hetki todella jo tullut! huohotti Diana tullen hyvin kalpeaksi ja alkaen vavista. — Anna rakas, tunnen itseni niin merkilliseksi — ei, minä en pysy pystyssä — voi, Anna, minusta tuntuu kuin pyörtyisin…
— Jos sinä pyörryt, niin minä laahaan sinut ison vesitiinun alle ja kastan sinut siinä, sanoi Anna valitettavan tunteettomasti. — Päätä olla luja ja järkevä, niin olet kiltti. Ei suinkaan naimisiinmeno voi olla niin kovin kauheata, kun niin moni ihminen kestää kunnialla tuon tapahtuman. Katso kuinka tyyni ja maltillinen minä olen, ota minusta esimerkkiä!
— Saat nähdä, kun sinun vuorosi tulee, että sinä ehkä et olekaan kovin tyytyväinen itseesi… Voi, Anna, minä kuulen isän tulevan portaissa. Anna minulle kukkavihko! Onko huntu hyvin? Olenko hirmuisen kalpea?
— Sinä olet parahiksi sievästi kalpea. Diana, kullanmuru, suutele minua jäähyväisiksi, viimeisen kerran! Diana Barry ei suutele minua enää milloinkaan.
— Mutta Diana Wright suutelee; ja verrattain pian. Kas nyt — äiti huutaa. Tule!
Anna astui portaita alas vierashuoneeseen Gilbertin käsivarteen nojaten. He tapasivat toisensa yläkerran hallissa ensi kerran Kingsportista lähdettyä, Gilbert kun oli saapunut vasta itse hääpäivän aamuna. Hän otti morsius tyttöään kohteliaasti kädestä. Hän oli erinomaisen miellyttävän näköinen, mutta Anna ei heti huomannut hänen laihtumistaan. Kalpea hän ei ollut, poskilla hehkui puna, joka oli niille noussut, kun Anna tuli häntä vastaan yläkerran himmeässä hallissa, pehmeä valkea puku hiljaa kahisten, kieloja hohtavassa, runsaassa, tuuheassa tukassaan. Heidän astuessaan sisään täpötäynnä väkeä olevaan vierashuoneeseen kuului hiljainen ihailun humina huoneessa. — Kuinka kaunis pari! kuiskasi helposti haltioituva rouva Lynde Marillalle.