Sulhanen marssi sisään yksin, hyvin punaisena kasvoiltaan, ja sitten ilmestyi morsian isänsä taluttamana. Hän ei pyörtynyt eikä mikään muukaan kiusallinen seikka häirinnyt juhlamenoja. Erittäin loistava hääpäivällinen nautittiin sitten naurun ja ilon vallitessa. Useita onnistuneita tilapäärunoja luettiin. Illan varjojen pidentyessä ajoivat Fred ja Diana kuutamossa uuteen kotiinsa, ja Gilbert seurasi Annaa Vihervaaraan.
Vapaan juhlatunnelman vaikutuksesta oli entinen sydämellinen ja toverillinen suhde jonkun verran palannut heidän välilleen. Ah, kuinka hauskaa oli taas kävellä Gilbertin kanssa tuttua tietä…
Yö oli niin hiljainen, että olisi voinut kuulla ruusujen kuiskailut — sinikellojen soiton — sirkkain innokkaan sirityksen — monet hillityt sointuvat äänet, jotka sulautuivat yhteen hiljaiseksi huminaksi. Kuu oli vähitellen noussut ja koko avaruus tuntui olevan sen loiston kyllästämä.
— Emmekö käänny Rakastavaisten polulle, ennenkuin menet sisään? kysyi Gilbert, kun he astuivat siltaa pitkin Tumman, päilyvän aallokon yli, missä kuu kellui isona kultaisena kukkana.
Anna suostui mielellään Gilbertin ehdotukseen. Rakastavaisten polku oli sinä iltana todellinen satumaailmaan johtava tie, houkutteleva ja salaperäinen, lumoava ja tenhoisa kuutamon välkkyvässä valovuossa. Oli ollut aika, jolloin tällainen kävely Gilbertin kanssa Rakastavaisten polulla olisi ollut aivan liian vaarallinen. Mutta Royn ja Helenan avulla oli tuo vaara nyt torjuttu. Anna huomasi pakinoidessaan Gilbertin kanssa ajattelevansa Helenaa verrattain usein. Hän oli tavannut Helenan useita kertoja ennen lähtöään Kingsportista ja koettanut olla hänelle erikoisen ystävällinen. Helena oli myöskin ollut Annalle hyvin rakastettava. He olivat todellakin mitä sydämellisimmin lähestyneet toisiaan. Mutta miten olikaan, heidän tuttavuutensa ei ollut koskaan muuttunut ystävyydeksi. Helena ei liene ollut sukulaissielu.
— Oletko Avonleassa koko kesän? kysyi Gilbert.
— En. Ensi viikolla matkustan itäänpäin Valley Roadiin. Esther Hawthorne on pyytänyt minut sijaisekseen heinä- ja elokuuksi. Koulussa on kesäkurssit, eikä Esther tunne olevansa oikein terve. Minä menen siksi hoitamaan hänen tointaan. Minulla ei ole oikeastaan mitään sitä vastaan. Voitko uskoa — olen alkanut nykyään tuntea olevani vähän vieras Avonleassa. Se on surullista — mutta niin on. Tuntuu omituiselta nähdä lapsijoukkoa, joka on varttunut pitkiksi pojiksi ja tytöiksi — niin, melkein jo nuoriksi miehiksi ja naisiksi — vain kahtena viimeisenä vuonna. Puolet minun oppilaistani on täysikasvuisia. Minä tunnen olevani itse kauhean vanha, kun näen heidän olevan sillä asteella johon kuuluvaksi muuten ajattelen sinua ja itseäni ja kaikkia meidän yhdenikäisiä tovereitamme.
Anna nauroi ja huokasi. Hän tunsi olevansa hyvin vanha ja vakiintunut ja järkevä, mikä parhaiten todistaa, miten nuori hän oli. Hän ajatteli itsekseen, että hän olisi tahtonut siirtyä hyvin mielellään takaisin iloisiin nuoruudenpäiviin, jolloin elämä vielä kangasti toivon ja haaveiden ruusunpunaisessa autereessa, ollen täynnä sanoin ilmaisematonta tenhoa, joka nyt oli ainiaaksi häipynyt. Missä nyt olivat keväisen valoisat unelmat ja värikkään loistavat tuulentuvat?
— Se on jokaisen sukupolven kohtalo, eikä ainoastaan meidän, sanoi Gilbert etäiseltä ja hajamieliseltä tuntuvalla äänellä. Anna olisi tahtonut tietää, ajatteliko hän Helenaa. Kuinka yksinäiseltä ja tyhjältä nyt tuntuisikaan Avonleassa, kun Dianakin oli lähtenyt omille teilleen!