— Niin, minusta tuntuu aivan samoin kuin Childe Haroldista — ero on vain siinä, ettei tämä kuitenkaan ole oikean "isänmaani rantama", virkkoi Anna räpäyttäen ahkeraan silmäluomiaan. — Se on Nova Scotia. Mutta se maa, josta me eniten pidämme, tulee meidän "isänmaamme rantamaksi", ja siksi on vanha herttainen Prinssi Edvardin saari minulle sitä. On vaikea ajatella, etten ole aina siellä asunut. Ne yksitoista vuotta, jotka kuluivat ennen tuloani sinne, tuntuvat tuskalliselta unelta. Seitsemän vuotta sitten tulin tänne juuri tällä samalla laivalla — samana iltana rouva Spencer nouti minut Hopetownista. Muistan niin selvästi vanhan, kauhean kotikutoisen hameeni ja haalistuneen merimieslakkini ja kuinka juoksentelin ihastuneena nuuskimassa kaikki kolkat sekä kannella että hyteissä. Oli kaunis ilta, voit kuvitella kuinka punaisina rantakalliot hehkuivat auringonpaisteessa! Nyt lähden taas samaa tietä, vaikka päinvastaiseen suuntaan. Oi, Gilbert, toivoisin niin äärettömän mielelläni viihtyväni Kingsportissa ja korkeakoulussa, mutta tiedän varmasti, etten voi viihtyä.
— Mutta Anna, mihin on filosofiasi livistänyt?
— Se on hukkunut kauheaan, kaikkinielevään yksinäisyyden ja koti-ikävän hyökyaaltoon. Olen kolme vuotta toivonut pääseväni korkeakouluun — nyt olen matkalla sinne, ja tahtoisin kovasti taas saada istua kotona, omassa pienessä huoneessani. Mutta yhdentekevää! Hyvä tuuleni ja filosofiani kyllä tulevat takaisin, kun kerrankin olen saanut itkeä kunnollisesti… Minun täytyy tehdä se, mutta on pakko odottaa kunnes pääsee illalla johonkin täysihoitolan sänkyyn, olipa se sitten missä tahansa. Sen jälkeen olen taas entinen Anna. Olisi hauska tietää, onko Davy jo ryöminyt esiin vaatekaapista.
Kello oli jo yhdeksän illalla, kun juna puhisten saapui Kingsportin asemalle. Pian seisoivat matkatoverukset kupusähkölamppujen sinertävässä valossa ihmisiä täynnä olevalla asemasillalla. Anna tunsi olevansa aivan ymmällä ja päästä pyörällä, mutta äkkiä häntä syleili Priscilla Grant, joka oli saapunut Kingsportiin jo lauantaina.
— Tervetuloa, rakas ystävä! Sinä olet varmaankin yhtä väsynyt kuin minä lauantaina tänne tullessani.
— Väsynytkö! Älä puhukaan, Priscilla! Olen kuolettavasti nääntynyt ja maalaistollo ja vain kymmenen vuoden vanha. Vie nääntynyt ja rusikoitu ystäväparkasi jonnekin, missä taas tulee tajuihinsa.
— Vien sinut suoraapäätä meidän täysihoitolaamme. Minulla on ajuri odottamassa, täällä ulkopuolella.
— On suorastaan siunattu asia, että sinä olet täällä, Prissy. Ellet sinä olisi täällä, niin minä luultavasti istuisin ruskealle matkalaukulleni ja rupeaisin ulvomaan. Kyllä on suuri lohdutus nähdä edes yhdet tutut kasvot koko tässä myllertävässä vieraassa ihmismeressä!
— Gilbert Blythekö tuossa seisoo? Kylläpä hän on kasvanut viime vuosina! Hän oli vasta koulupoika, kun minä olin Carmodyssa opettajana. Ja tuo toinen on tietysti Charlie Sloane. Hän ei sitten ole muuttunut. Kehdossa hän oli samannäköinen kuin nytkin ja tulee vielä kahdeksankymmenen vanhana näyttämään samanlaiselta. Tätä tietä, ole hyvä. Me olemme kotona kahdessakymmenessä minuutissa.
— Kotona! kauhistui Anna. — Tarkoitat kaiketi, että saamme istua hirveässä täysihoitolassa, ikävässä, ahtaassa huoneessa, joka on roskaiselle takapihalle päin.