— Hyvä ystävä, se ei ole ollenkaan mikään kauhea täysi-hoitola. Tässä on meidän ajurimme. Nouse vain — ajuri pitää huolta matka-arkustasi. Saat pian nähdä, että meillä on oikein hauska asunto, sen myönnät itsekin huomenna, kun olet nukkunut suloisesti ja pystyt näkemään asiat valoisammalta kannalta. Meidän asuntomme on isossa harmaassa vanhanaikaisessa kivirakennuksessa Johanneksenkadun varrella, sopivan kävelymatkan päässä korkeakoulusta. Siellä päin asui ennen aikaan vain hienoa ja ylhäistä väkeä, mutta nykyään Johanneksenkatu ei ole enää muodissa, ja sen talot saavat vain uneksien muistella mennyttä loistoaikaansa. Asunnot ovat niin avaria, että asukkaiden täytyy ottaa täysihoitolaisia saadakseen huoneistoihinsa edes hiukankin elämää. Meidän emäntämme näyttävät ainakin pitävän hyvin tärkeänä ilmoittaa meille, että he ovat yksistään suunnattoman tilan paljouden vuoksi ottaneet meidät. He ovat tosiaankin ihania — meidän emäntämme, tarkoitan.
— Kuinka monta heitä on?
— Kaksi kappaletta. Neidit Hanna ja Ada Harvey. He ovat kaksoisia, syntyneet noin viisikymmentä vuotta sitten.
— Kaksoiset näyttävät minua oikein vainoavan, virkkoi Anna. — Minun tielleni ilmestyy kaikkialla kaksoisia.
— Hyvä ystävä, he eivät ole enää kaksoisia. Sitä he lakkasivat olemasta noin kolmikymmenvuotisina. Hanna-neiti on vanhentunut, mutta ei erikoisen viehättävästi, ja Ada-neiti on säilynyt kolmikymmenvuotisena, pysyen paikoillaan yhtä vähän viehättävästi. En tiedä osaako neiti Hanna hymyillä vai eikö, en ole koskaan nähnyt hänen hymyilevän, mutta neiti Ada hymyilee lakkaamatta, ja se on monin verroin hullumpaa. He ovat kuitenkin hyvin kilttejä ja kunnollisia ja joka vuodeksi he ottavat pari täysihoitolaista, kun neiti Hannan taloudellisuus ei voi sietää ajatusta, että niin paljon tilaa "menee hukkaan"… Sillä heidän ei kylläkään tarvitsisi vuokrata huoneitaan vieraille ihmisille — sen on Ada-neiti maininnut minulle senkin seitsemän kertaa lauantaista saakka. Mitä meidän pikkuisiin komeroihimme tulee, ei niissä voi juuri mitään muuta kuin nukkua. Minun huoneeni on pihalle päin ja sinun on talon julkisivulla ja ikkunat ovat vanhaan kirkkotarhaan päin, joka on vastapäätä toisella puolen katua.
— Sehän on kolkkoa, huudahti Anna väristen. Mieluummin katselisin pihaa.
— Älä sano. Odotahan, niin saat nähdä. Vanha kirkkomaa on ihastuttava paikka. Se on ollut jo niin kauan hautausmaana, ettei se enää ole mikään hautausmaa, vaan kuuluu paikkakunnan nähtävyyksiin. Kävelin siellä kauan huvikseni eilen. Sitä ympäröi kiviaita ja ikivanhat jättiläispuut ja puistokäytäviä kulkee ristiin rastiin, ja siinä on mitä merkillisimpiä vanhoja hautakiviä kummallisine kirjoituksineen. Sinä tulet menemään sinne vielä usein niitä tutkimaan, saatpas nähdä! Nyt ei sinne enää tietysti kaiveta hautoja. Muutama vuosi sitten pystytettiin sinne kaunis muistopatsas Krimin sodassa kaatuneille Nova Scotian sotilaille. Muistopatsas on vastapäätä hautausmaan suurta ristikkoporttia ja antaa mielikuvituksellesi tilaisuuden "vapaasti lentää", niinkuin sinä tavallisesti sanot. Tuossa tulee vihdoin viimein matka-arkkusi, ja pojat tulevat sanomaan hyvästi. Pitääkö minun todellakin antaa Charlie Sloanelle kättä? Hänen käsissään oli aina jotain kylmää ja kalamaista. Meidän täytyy pyytää heitä joskus käymään katsomassa. Neiti Hanna sanoi minulle aivan vakavasti tässä eräänä päivänä, että me saisimme pyytää nuoria herratuttaviamme "pistäytymään" parina iltana viikossa, jos heillä vain on ymmärrystä lähteä pois säädylliseen aikaan. Ja Ada-neiti pyysi hymyhuulin minua kaikin mokomin katsomaan, etteivät he istu hänen hienoille kirjailluille sohvatyynyilleen. Sen minä lupasin, mutta herraties missä ihmeessä he siinä tapauksessa saavat istua, elleivät tahdo istua lattialla, sillä tyynyjä on joka paikassa. Ada-neiti on pianollekin asettanut pörröisen nukkatyynyn.
Anna ei voinut muuta kuin nauraa. Priscillan iloinen pakina vaikutti tarkoituksensa mukaisesti ja virkisti häntä; koti-ikävä katosi hetkeksi eikä myöskään palannut yhtä voimakkaana, kun Anna vihdoin oli yksin omassa pikku huoneessaan. Hän astui ikkunan ääreen ja katseli ulos. Katu sen alapuolella oli hämärä ja hiljainen. Vastapäätä paistoi kuu pilvenhattarain lomitse vanhan kirkkomaan puiden yllä, juuri muistopatsaan ison leijonanpään takana.
Anna ei voinut ymmärtää, että hän todella oli saman päivän aamuna lähtenyt Vihervaarasta. Hänestä tuntui kuin siitä olisi kulunut rajattoman pitkä aika. — Senhän saa usein matka ja muutos aikaan.
— Juuri tuo sama kuu pilkistää nyt Vihervaaraankin, ajatteli hän puoliääneen itsekseen. — Mutta minä koetan olla sitä ajattelematta — muutenhan minä oikein hemmottelisinkin koti-ikävääni. En aio edes suoda itselleni suloista itkuhetkeä. Jätän sen sopivampaan tilaisuuteen, ja nyt minä menen kilttinä ja järkevänä tyttönä nukkumaan.