IV.
UUSIA VAIKUTELMIA.
Kingsport on omituinen vanha kaupunki, jonka juuret palautuvat ensimmäisten siirtolaisten aikoihin saakka. Siitä henkii vanhanaikaisuus, ja se muistuttaa vanhaa hienoa naista, joka pukeutuu vielä lavendelituoksuisiin, oman nuoruutensa aikojen muotien mukaisiin vaatteisiin. Se on hankkinut itselleen jonkun uudenaikaisen vivahduksen, mutta sydän on säilynyt entisenä; se on täynnä omituisia vanhoja muistomerkkejä ja verhoutuu muinaisten tarujen ja legendain romanttiseen sädekehään. Aluksi se vain oli raja-asema, etuvartiopaikka erämaan laidassa, siihen aikaan, jolloin intiaanit yhtämittaa toivat vaihtelua uutisasukkaiden elämään, johon sisältyi hyvinkin jännittäviä tapauksia. Kaupungista tuli sitten englantilaisten ja ranskalaisten välinen riidanaihe, ja sen miehitti milloin toinen, milloin toinen puoli. Ja jokaisesta miehityksestä jäi siihen uusi arpi, jonka taistelevat kansallisuudet olivat siihen polttaneet.
Kingsportin puistossa on pyöreä torni, joka ennen muinoin kuului rannikkopuolustukseen ja oli varustettuna kiertotykillä, mutta nykyään on muurit töhritty täyteen matkailijain nimikirjoituksia. Vanha hävitetty ranskalainen linnoitus näkyy kaupungin ulkopuolella olevalla kukkulalla, ja sen toria koristavat muutamat umpeennaulatut vanhanaikaiset kanuunat. Maankamara on täällä historiallista, eikä vanhoista muistorikkaista paikoista mikään ole niin erikoinen ja viehättävä kuin vanha Pyhän Johanneksen kirkkotarha aivan kaupungin sydämessä. Sitä ympäröi kahdelta puolen hiljaisten, vanhanaikaisten talojen reunustamat kadut, kahdelta muulta taas uudenaikaiset liikennereitit tärisevine vaunuineen ja kiiruhtavine kulkijoineen. Jokainen Kingsportin kansalainen on ylpeä omistusoikeudestaan vanhaan Pyhän Johanneksen kirkkotarhaan, sillä jos hän kuuluu edes jotakuinkin hyvään sukuun, niin hänellä on joku "esi-isä" sinne haudattuna, mureneva kivilaatta pystyssä pään puolella tahi suojaavasti haudan yli asetettuna ja tärkeimmät päivämäärät vainajan elämästä kiveen kaiverrettuina. Harvoin on näiden vanhojen hautapatsaiden koristamiseen uhrattu mitään taiteellista taituruutta. Useimmat ovat hakatut ympäristön kivilouhimojen ruskeasta tahi harmaasta kivestä, ja niissä voi harvoin huomata koristeluyrityksiä. Muutamia koristaa pääkallo ynnä ristiin asetetut luut, joita kruunaamassa on enkelinpää suuremman esteettisen vaikutuksen aikaansaamiseksi. Moni hautapatsas on kaatunut ja mennyt rikki. Miltei kaikkia on ajan hammas kalvanut, joten muutamista on kirjoitus kulunut aivan näkymättömiin ja toisissa tullut hyvin epäselväksi. Kirkkotarha muistuttaa suurta lehtimajaa, jonka ympärillä ja sisällä kasvaa rivissä tuuheita jalavia ja pajupuita. Luulisi vainajien uinuvan täällä hyvin häiritsemättä, hiljaa lepattelevien lehtien huminassa, rauhassa läheisten katujen hälinältä.
Ensimmäisenä iltapäivänään Kingsportissa kuljeskeli Anna hitaasti kirkkomaalla. Aamupäivällä hän oli Priscillan kanssa mennyt korkeakouluun kirjoittautumaan oppilaaksi, eikä sinä päivänä enää ollutkaan muuta tehtävää. Tytöt poistuivat sieltä mahdollisimman pian, sillä oli hyvin vähän rohkaisevaa liikkua suurissa nuorisoparvissa, missä useimmat näyttivät olevan jokseenkin ymmällä, ikäänkuin he eivät olisi vielä oikein tietäneet, missä heidän paikkansa oh.
Vastatulleet, tahi akateemisesti sanottuna keltanokat, seisoivat hajallaan kahden tahi kolmen hengen ryhmissä katsoen vieraasti toisiaan. Junior-ylioppilaat, iän ja opin puolesta jo jonkun verran pitemmälle päässeet, olivat kokoontuneet eteisen isoon porraskäytävään ja päästivät silloin tällöin kuuluville keuhkojensa koko voimalla jonkinlaisen sotahuudon, jonka tarkoituksena oli "tympäistä" otaksuttuja vihamiehiä, senioreja, jotka olivat olleet kahta vuotta kauemmin korkeakoulussa ja katsoivat voivansa luoda silloin tällöin ylimielisen arvostelevan katseen "poikasiin". Gilbertiä ja Charliea ei näkynyt missään.
— Ajat muuttuvat, sanoi Priscilla. — En olisi uskonut sen päivän milloinkaan koittavan, jolloin minusta olisi ilo nähdä Charlie Sloanen tinanapit. Ne olisivat ainakin tuttua nähtävää.
— Voi, huokasi Anna, — en voi selittää, miltä minusta tuntui, kun seisoin odottamassa vuoroani ilmoittauduttaessa — tunsin olevani yhtä vähäpätöinen kuin pienistä pienin pisara vesiämpärissä. Ei ole hauskaa tietää olevansa vähäpätöinen, mutta on sietämätöntä, kun sieluun hankautuu tietoisuus siitä, ettei koskaan voi tullakaan miksikään muuksi… Ihan siltä minusta tuntui kuin olisin ollut näkymätön ilman suurennuslasia ja kuin kuka tahansa noista hirttämättömistä "senioreista" olisi voinut astua päälleni.
— Odota vain ensi vuoteen, lohdutti Priscilla. — Silloin on meidän vuoromme näyttää alentuvilta. Tietysti on tuskallista tuntea itsensä noin vähäpätöiseksi, mutta luulen sen kuitenkin olevan helpompaa kuin tuntea olevansa niin iso, karkea ja kömpelö kuin minä tunsin olevani — vain siksi että satuin olemaan pari tuumaa pitempi muuta joukkoa. En tietenkään pelännyt kenenkään "seniorin" astuvan päälleni — pikemminkin tuli mieleeni, että he ehkä luulevat minua aarniometsän jättiläisnaiseksi, joka on ruvennut himoitsemaan sivistyksen murusia.
— Vika on kai siinä, että me emme ole vielä ehtineet tottua siihen, että kaikki on täällä suuripiirteisempää kuin seminaarissa, jatkoi Anna, joka otti mielellään selvän asioista pohjia myöten. — Kun lähdimme seminaarista, niin me tunsimme siellä joka ainoan ja meillä oli oma, kaikkea muuta kuin halpa asemamme muitten joukossa. Me olemme kaiketi tietämättämme odottaneet saavamme jatkaa Redmondissa elämää juuri siitä, mihin se päättyi seminaarissa, ja nyt meistä tuntuu siltä kuin olisimme pohjaa vailla ja maa liukuisi jalkojemme alta. Minä olen sekä iloinen että kiitollinen, ettei kukaan kilteistä Avonlean tädeistä voi katsoa sydämeeni juuri tällä hetkellä, sillä he saisivat silloin vain vettä myllyihinsä ja huudahtaisivat: enkö minä sanonut! — He olisivat varmoja siitä, että tämä on lopun alkua, vaikka se onkin aivan päinvastoin — sen alun loppua, joka epäilemättä on sujunut vähän niin ja näin.