— Niin juuri. Niin puhuu oikea Anna. Kyllä me pian totumme ilmanalaan, ei ole hätää. Huomasitko sinä tyttöä, joka seisoi kauan aikaa aivan yksin vaatesäiliön oven vieressä — hyvin sievä, ruskeasilmäinen tyttö, ylähuuli aivan lyhyt?
— Huomasin. Kiinnitin erikoisesti huomiota häneen, sillä hän oli varmaan ainoa koko joukossa, joka näytti yhtä yksinäiseltä ja orvolta kuin tunsi olevansakin. Sinä olit minun seuranani, mutta hän oli aivan yksin.
— Kyllä hän taisi tuntea itsensä hyvin hyljätyksi. Näin hänen monta kertaa tekevän yrityksiä tulla meidän luoksemme, mutta hän ei tullut sitä kuitenkaan tehneeksi — hän oli varmaan liian ujo. Olisin toivonut hänen tulevan. Ellen minä olisi mielestäni ollut ihan jättiläinen, olisin kyllä ensiksi lähestynyt. Mutta en olisi mistään hinnasta suostunut marssimaan leveän käytävän poikki, kun pojanheittiöt vetelehtivät portaissa. Sievä ja herttainen hän joka tapauksessa oli.
— Aamiaisen jälkeen aion pistäytyä kirkkomaalla, virkkoi Anna. — En kylläkään usko, että kirkkomaa on luotu virkistämään mieltä, mutta se on lähin paikka, missä on puita, ja ilman puita en voi olla. Aion istua jollekin vanhalle kivelle, uinailla ja kuvitella olevani Avonlean metsässä.
Hänen suunnitelmansa ei kuitenkaan semmoisenaan toteutunut, sillä päästyään määräpaikkaansa Anna näki niin paljon mielenkiintoista, ettei voinut uinailla, vaan päinvastoin piti silmänsä selko selällään. He astuivat valtavasta ristikkoportista sisään ja kulkivat yksinkertaisen, mutta jykevän kaariholvin alta, jota kruunaa Englannin majesteettinen leijona, ja olivat kohta vihertävässä ympäristössä, viileässä hämärässä, jossa vain tuuli hiljaa kuiskailit He astuivat eteenpäin puiden muodostamia pitkiä, ruohonpeittämiä holvikäytäviä ja lukivat outoja, seikkaperäisiä hautakirjoituksia. Silloin, kun nämä kirjoitukset oli kaiverrettu, oli ihmisillä ollut runsaammin aikaa kuin nykypäivinä.
"Tässä lepää Hänen Ylhäisyytensä Albert Crawford", luki Anna kuluneesta, harmaasta kivestä, — "useita vuosia ollut Hänen Majesteettinsa tykistönpäällikkönä Kingsportissa. Palveli sotaväessä v:n 1763 rauhaan, jolloin erosi heikontuneen terveytensä vuoksi. Hän oli urhoollinen upseeri, mitä parhain puoliso, isä ja sydämellisin ystävä. Kuoli 29 p:nä lokakuuta 1792, 84 vuoden iässä." — Ajattele, Prissy, miten täynnä seikkailuja hänen elämänsä on varmaankin ollut! Mitä hänen henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa tulee, näyttävät ne olleen kaiken kiitoksen yläpuolella. Saikohan hän yhtä paljon tunnustusta eläessään?
— Niin, kuka tietää, vastasi Priscilla. — Tässä on toinen. "Aleksanteri Rossin muistolle. Kuoli 22 p:nä syyskuuta 1840, 43 vuoden iässä. Kiven pystytti kiitollisuuden osoitukseksi eräs, jota hän palveli 27 vuotta niin uskollisesti, että vainajaa pikemmin pidettiin täyden luottamuksen ja syvän kiintymyksen ansainneena ystävänä."
— Siinä oli kaunis hautakirjoitus, sanoi Anna miettivänä. — En osaisi toivoa itselleni sen parempaa. Me olemme kaikki palvelijoita tavalla tahi toisella, ja jos hautakirjoitus pitää paikkansa sanoessaan, että olemme olleet uskollisia, niin eihän muuta tarvita. Tässä on pieni surullisen näköinen harmaa kivi "pikku lemmikin muistoksi". Ja tähän on toinen kivi "pystytetty muistoksi vainajalle, joka on muualle haudattu". Tahtoisin tietää, missä se tuntematon hauta on. Voi, Prissy, nykyajan kalmistot eivät milloinkaan liikuta niin sydäntä kuin tämä. Sinä olit oikeassa — tänne minä tulen usein. Olen jo aivan ihastunut tähän paikkaan. Mutta katsohan, me emme ole täällä ainoat — tuolla on nuori tyttö viereisen käytävän päässä.
— Niin, ja minä luulen, että se on sama tyttö, jonka minä näin korkeakoulun eteisessä aamulla. Olen pitänyt häntä silmällä vähän aikaa. Hän on noin viisi, kuusi kertaa tullut vähän matkaa tännepäin ikäänkuin haluten tulla meitä puhuttelemaan, mutta yhtä monta kertaa kääntynyt takaisin. Joko hän on hirmuisen ujo taikka hänellä on paha omatunto. Mennään häntä vastaan. On varmasti helpompaa tutustua täällä ulkoilmassa kuin korkeakoulun seinien sisäpuolella.
He alkoivat kulkea nurmettunutta puistokäytävää pitkin tuntematonta nuorta tyttöä kohti. Tyttö oli istuutunut hautakivelle tuuhean, kauniin halavan suojaan. Hän oli todella hyvin kaunis, sitä kauneustyyppiä, jossa enemmän viehättävät värit ja eloisuus kuin säännölliset piirteet. Silkinhienoissa hiuksissa oli ruskean kastanjan loiste, ja vieno puna oli kohonnut hänen pyöreille poskilleen. Suurten, ruskeiden ja lempeiden silmien yllä kaareutuivat mustat, selväpiirteiset kulmakarvat, ja suu liian lyhyine ylähuulineen oli ruusunpunainen. Hän oli pukeutunut hyvin sulavaan ruskeaan kävelypukuun, jonka helman alta pilkisti esiin pari pientä, erittäin muodinmukaista kenkää, ja bananinkeltainen hattu, jonka kupua seppelöivät isot, kullanruskeat unikot, todisti ehdottomasti tulleensa hattuompelijattaren käsistä, joka oli mestari alallaan. Priscillan mieleen tuli omituisen kiusallisesti se seikka, että Avonlean ompelutarpeidenkaupan neiti oli vaatettanut hänen hattunsa, ja Anna, jolla oli hiukan häiritsevä tunne, olisi tahtonut tietää, näyttiköhän hänen puseronsa, jonka hän oli itse ommellut ja jonka rouva Lynde oli hänen sitä koettaessaan nuppineuloilla merkinnyt pienennettäväksi, hyvin maalaiselta ja kotitekoiselta tuntemattoman nuoren tytön harvinaisen tyylikkään puvun rinnalla. Annan ja Priscillan mieli teki yhtäkkiä kääntyä takaisin.