Mutta he olivat jo pysähtyneet ja kääntyneet harmaata kiveä kohti. Oli liian myöhäistä peräytyä, sillä ruskeasilmäinen tyttö oli nähtävästi jo huomannut, että he olivat tulleet tehdäkseen hänen kanssaan tuttavuutta. Hän nousi hyvin nopeasti ja lähestyi heitä käsi ojennettuna ja iloisesti ja ystävällisesti hymyillen, osoittamatta vähääkään ujoutta tahi pahaa omaatuntoa.
— Olen niin kovasti toivonut saada tietää, ketä te molemmat olette, huudahti hän innokkaasti. — Olen toivonut sitä ihan kuolemakseni… Näin teidät aamulla eteisessä. Huh, eikö siellä ollut kauheata? Minä toivoin jo todellakin, että olisin jäänyt kotiin ja mennyt naimisiin.
Tytöt purskahtivat ääneen nauramaan kuullessaan tämän odottamattoman tunnustuksen. Ruskeasilmäinen nauroi myöskin.
— Se on totinen tosi — minä olisin voinut mennä naimisiin. Tulkaa istumaan tähän hautakivelle, niin tutustumme. Se ei ole vaikeata. Minä tiedän, että me ihastumme hirmuisesti toisiimme — sen minä tunsin hengessäni heti kun näin teidät aamulla korkeakoululla. Minulla oli kova halu tulla teitä syleilemään.
— Miksi te ette tehnyt sitä? kysyi Priscilla.
— Niin, en tullut sitä tehneeksi. Minulla on se vika, etten voi koskaan mitään päättää — minä epäröin aina. Kun päätän jotain tehdä, on heti kuin jokin sisäinen ääni käskisi tehdä päinvastoin. Se on kauhean kiusallista, mutta sellaiseksi minä olen syntynyt. On aivan turhaa koettaa muuttaa minua toisenlaiseksi tahi torua, niinkuin muutamat tekevät. Sentähden en myöskään voinut olla niin päättäväinen, että olisin tullut teitä tervehtimään, vaikka kuinka olisi haluttanut.
— Me luulimme teitä ujoksi, virkkoi Anna.
— E-ei. Ujous ei kuulu Philippa Gordonin moniin puutteisiin tahi hyveisiin. Minua sanotaan mukavuuden vuoksi Philiksi. Niin voitte tekin aivan hyvin sanoa. No, mikä teidän nimenne on?
— Tämä on Priscilla Grant, vastasi Anna osoittaen sormellaan toveriaan.
— Ja tämän nimi on Anna Shirley, virkkoi Priscilla osoittaen vuorostaan toista sormellaan.