— Ja me olemme Prinssi Edvardin saarelta, sanoivat molemmat yhtaikaa.
— Ja minä olen kotoisin Bolingbrokesta, Nova Scotiasta, ilmoitti
Philippa.
— Bolingbrokesta! huudahti Anna. — Mutta minähän olen syntynyt siellä! Sehän on mainiota, että olemme ihan kuin heimolaisia. Kaiken ikäni olen kuitenkin ollut Prinssi Edvardin saarella ja olen sen puolesta valmis vaikka mihin.
— Niinkö! virkkoi Philippa. Se on minustakin hauskaa, sillä kun minä nyt kohta tässä käyn kertomaan salaisuuksiani teille, niin en kerrokaan mielestäni vieraille. Ja minun täytyy kertoa. Minä en voi itsekseni hautoa salaisuuksia — ei kannata koettaakaan Se on minun pahin vikani — ja se etten voi päättää, niinkuin äsken sanoin. Voitteko uskoa, että meni puoli tuntia, ennenkuin päätin minkä hatun ottaisin, kun läksin tänne — tänne kirkkomaalle. Aioin ensin ottaa ruskean, jossa on siipi, mutta kohta kun sain sen päähäni oli minusta tämä mutkalierinen pukevampi. Kun se lopulta oli päässäni, pidin enemmän ruskeasta. Viimeksi asetin molemmat vierekkäin vuoteelleni, puristin silmäni kiinni ja tökkäsin hattuneulan umpimähkään hattuja kohti. Onkeen tuli vaalea, ja siksi otin sen. Se pukee minua ihanasti, eikö se ole totta? Ja nyt teidän täytyy sanoa minulle, miltä minä teistä näytän!
Priscilla purskahti jälleen nauramaan lapselliselle kysymykselle, joka tehtiin aivan vakavalla äänellä. Mutta Anna tunne-ihmisenä puristi lujasti Priscillan kättä sanoen:
— Meidän mielestämme sinä olit aamulla kaunein tyttö, mitä me olemme
Kingsportissa nähneet.
Philippa hymyili tyytyväisesti, jolloin lyhyt ylähuuli paljasti rivin pieniä, hyvin valkeita hampaita.
— Olin ainakin omasta mielestäni, oli odottamaton vastaus, — tahdoin kuitenkin mielelläni kuulla myös jonkun toisenkin mielipiteen tullakseni siitä varmaksi. Minä en ole varmempi ulkomuodostani kuin mistään muustakaan. Juuri kun olen vakuutettu, että tosiaan olen jokseenkin sievä, tulen alakuloiseksi ja uskon olevani kauhean ruma. Minulla on muuten hirmuisen vanha äidintäti, joka aina sanoo minulle valittavalla äänellä ja huokaillen: "Voi, kuinka sievä sinä olit pienenä ollessasi kehdossa. Merkillistä, kuinka lapset voivat muuttua, kun kasvavat suuriksi!" — Pidän kyllä omista tädeistäni, mutta en vanhempien tädeistä. Ettekö tahtoisi olla niin kilttejä ja kultaisia että joskus sanotte minulle, että olen sievä. Silloin olisi paljon parempi olla. Ja minä teen mielelläni teille saman palveluksen — ja hyvällä omallatunnolla voin tehdäkin.
— Kiitoksia vaan, nauroi Anna, — mutta Priscilla ja minä olemme itse niin varmasti vakuutettuja siitä että olemme hauskan näköisiä, ettei kenenkään tarvitse vahvistaa meitä siinä asiassa.
— Sinä teet vain pilaa minusta. Minä tiedän kyllä olevani teidän mielestänne hirvittävän itserakas ja turhamainen, mutta minä en ole kuitenkaan. Minussa ei ole totta tosiaan itserakkautta hiventäkään. Enkä minä koskaan epäilisi sanoa toiselle tytölle ystävällisiä sanoja hänen ulkomuodostaan, jos se tekisi hänet vähän iloiseksi. Kuinka hauskaa, että me olemme tulleet tutuiksi! Tulin tänne lauantaina, ja olen ikävöinyt kotiin, niin että olen ollut menehtyä. En tiedä mitään kauheampaa tunnetta. Kotona Bolingbrokessa olen jotakuinkin merkitsevä, mutta täällä minä olen pelkkä nolla. Olen ollut vähällä tulla aivan hupsuksi… Missä te oikein asutte?