"Kun vanha rouva lausui nämä sanat, sattui Annan katse olemaan luotuna John Douglakseen, ja hän aivan tyrmistyi. Pastorin kasvoilla oli niin kärsivä ilme kuin olisi tilanne tuntunut hänestä aivan sietämättömältä. Anna oli varma siitä, että pastori oli tullut ruumiillisesti hyvin pahoinvointiseksi, ja hän kiiruhti siksi lähtöä.
"— Eikö vanha rouva Douglas ollut herttainen, sanos? kysyi yhä vielä punoittava Janet, kun he laskeutuivat mäkeä alas.
"— Oli toki, vastasi Anna hajamielisenä. Hän mietti yhä, mikä saattoi olla syynä John Douglaksen kummalliseen ilmeeseen.
"— Hän on saanut kärsiä hyvin paljon, jatkoi Janet. — Väliin on hänellä oikeita puuskia. Se on Johnin kauhu. John pelkää lähteä koskaan pois kotoa, hänen äitinsä kun voi milloin tahansa saada kohtauksen, ja silloinhan vain palvelijatar on kotona."
XXXII.
"MITEN KAUAN TÄTÄ KESTÄÄKÄÄN?"
Kolme päivää myöhemmin tuli Anna kotiin koulusta ja tapasi Janetin hillittömästi itkemässä. Kyyneleet ja Janet tuntuivat kuuluvan niin huonosti yhteen, että Anna joutui aivan ymmälle.
— Mikä ihme sinun on? huusi Anna tuskaisesti.
— Voi, voi — minä täytän neljäkymmentä vuotta tänään, nyyhkytti
Janet.
— No, mutta olethan sinä tiennyt kauan sitten, että se päivä saapuu. Mitä suremista siinä sitten on? rauhoitti Anna ja koetti olla hymyilemättä.