"Illalliseksi oli kylmää häränkieltä, kananpoikia, hyötymansikkahilloketta, sitruunatorttua ja voitaikinakaakkuja, suklaaleipiä, korinttikaakkuja, hedelmätäytteistä sokerikaakkua ja lopuksi paahtovanukasta. Kun olin syönyt kaksi kertaa niin paljon kuin oikeastaan jaksoin, huokasi rouva Douglas ja sanoi, että minulla oli hyvin huono ruokahalu — eikä hänellä, ikävä kyllä, ollut mitään, jolla sitä kiihoittaisi…

"'Minä pelkään, että Janet on aivan hemmotellut teidät pilalle kaikilla herkkulaitteillaan, ja nyt teille ei kelpaa mikään muu ruoka', sanoi hän rakastettavasti. 'Mutta eihän täällä päin voi kukaan yrittääkään kilpailla hänen kanssaan. Saanko tarjota vähän lisää kinkkupiirakasta, neiti Shirley? Tehän ette ole syönyt mitään, lapsukaiseni.' Ja minä olin kuitenkin, Stella, ahtanut itseeni kaksoisannokset sekä kieltä että kananpoikaa ja verottanut osaltani kaikkia seitsemää kaakkulajia sekä vielä ottanut kokonaisia hyötymansikkahillovuoria.

"Teen jälkeen hymyili Douglas-muori hyväntahtoisen merkitsevästi ja pyysi Johnia menemään 'meidän pienen Janetimme' kanssa puutarhaan katsomaan ruusuja. — Neiti Shirley pitää kyllä minulle seuraa, kun te molemmat olette ulkona, teettehän te sen? pyysi hän ja vaipui taas huoahtaen nojatuoliinsa.

"— Minä olen niin raihnas vanha mummo, ettei teillä ole aavistusta, neiti Shirley. Minulla on ollut tämä paha vaivani jo yli kaksikymmentä vuotta. Kaksikymmentä pitkää, tuskallista vuotta olen ollut aivan kuoleman kielissä.

"— Se on hyvin ikävää, sanoi Anna. Hän koetti pakottaa liikkeelle kaiken myötätuntonsa, mutta sanat, joita hän haki myötätuntonsa ilmaisuksi, eivät irtautuneet.

"— Lukemattomina öinä on kotiväkeni ollut vakuutettu, etten minä enää näe päivänkoittoa, jatkoi vanha rouva juhlallisesti. — Ei kukaan tiedä, mitä minä olen kokenut — ei kukaan, paitsi minä itse. Niin, nythän ei voi enää kestää kovin kauan ennenkuin pyhiinvaeltajan sauva vaipuu minun riutuvasta kädestäni. Minusta tuntuu suurelta lohdutukselta, että John saa niin kunnon vaimon huolenpitäjäkseen, kun minä olen poissa — tehän ymmärrätte, että äiti ei voi muuta tuntea, neiti Shirley.

"— Janet on hyvin harvinainen ihminen, sanoi Anna lämpimästi.

"— Te sanotte: harvinainen? Hän on maailman jaloin luonne. Ja kelpo emäntä — mitä minä en ole milloinkaan ollut. Terveyteni on estänyt siitä, neiti Shirley. Minä olen todella kiitollinen, että John on valinnut niin viisaasti. Minä uskon ja toivon, että hän tulee olemaan onnellinen. Hän on minun ainoa poikani, ja hänen menestystään ajattelen hartaammin kuin mitään muuta.

"— Se on luonnollista, sanoi Anna, tuntien kuitenkin samalla, että hänen järkensä pysyi liikkumatta. Eikä hän kuitenkaan oikein ymmärtänyt, miksi. Mutta hän ei voinut keksiä mitään, mitä sanoisi tälle lempeästi hymyilevälle vanhalle naiselle, joka taputti ystävällisesti hänen kättään.

"— Tule pian käymään taas minun luonani, armaani, sanoi rouva Douglas hyvin sydämellisesti Janetille, kun molemmat vieraat hyvästelivät lähtiessään talosta. — Sinä et tule läheskään niin usein kuin minä toivoisin. Mutta lähipäivinä tuo John luultavasti sinut tänne, niin että sinä jäät tänne koko elämäksesi.