Janet oli siis joutunut huomaavaisen kavaljeerin hoteisiin. Anna oli kovasti ihastuksissaan. Janetista tulisi varmasti mallivaimo — hilpeä, huolehtiva, viisas ja säästäväinen, ja miten ihanan hyvää ruokaa hän tulisikaan laittamaan!… Kyllä luonto tuhlaisi suorastaan anteeksiantamattomalla tavalla, jos niin erinomainen emäntä jäisi vanhaksipiiaksi.
— John Douglas pyysi, että minä ottaisin sinut lähipäivinä mukaani hänen vanhan äitinsä luo, sanoi Janet seuraavana aamuna. — Hänen äitinsä on melkein yhtämittaa vuoteen omana eikä voi liikkua enää minnekään. Mutta hän pitää hyvin paljon seurasta ja tahtoo aina tutustua niihin, jotka asuvat minun vuokralaisinani. Menisimmekö sinne tänä iltana?
Anna suostui tähän mielellään, mutta myöhemmin päivällä tuli pastori itse tuoden terveisiä äidiltään ja pyytäen molempia naisia tulemaan teelle lauantai-iltana.
— Miksi et ottanut kaunista sinipunervaa orvokkileninkiäsi, joka sinulla oli torstaina? kysyi Anna kun he olivat lähteneet kotoa. Oli tukahuttavan kuuma päivä, ja Janet-parka, jonka päähän oli noussut veri mieluisasta odotuksesta ja josta korkeakaulainen ja raskas, musta kashmirileninki tuntui tukalalta, oli kasvoiltaan suunnilleen keitetyn hummerin näköinen.
— Minä pelkään että vanha rouva Douglas pitäisi sitä aivan liian nuorekkaana ja sopimattomana. Mutta John pitää siitä puvusta, lisäsi hän huoaten.
Vanha maakartano, jonne he olivat matkalla, oli kukkulan huipulla, jonne raikkaat tuulet pääsivät puhaltamaan kaikilta suunnilta. Itse asuinrakennus oli tilava ja mukava, ikä oli antanut sille jo eräänlaisen arvokkuuden, ja sen ympärillä humisivat jättiläisvaahterain rykelmät ja satoisat hedelmäpuut. Jonkun matkan päässä oli suuria, täysinäisiä latoja ja eläinten suojia ja kaikki vakuutti varakkuutta. Mikä sitten olikaan tuonut pastorin ilmeeseen kärsivällisen alistuvaisuuden piirteen? Taloudelliset huolet eivät ainakaan, ajatteli Anna hiljaa mielessään.
John Douglas tuli heitä vastaan portaille ja vei heidät vierashuoneeseen, missä hänen äitinsä istui mukavassa nojatuolissaan vieraita vastaanottamassa.
Anna oli kuvitellut rouva Douglaksen pitkäksi ja luisevaksi, kuten tämän poika oli. Mutta hän näkikin naistyllerön, jolla oli vielä raikkaat punaiset posket, lempeät siniset silmät ja suu pehmeä kuin lapsella. Rouvalla oli kaunis, aivan uudenaikaisesti ommeltu musta silkkileninki, olkapäillä kevyt saali, ja lumivalkea tukka osittain sievän pitsimyssyn peitossa, jossa asussa hän muistutti kovasti isoäidin aikuista sirosti puettua nukkea.
— No, hyvää päivää, rakas Janet, sanoi hän hyvin ystävällisellä äänellä. — On oikein hauskaa saada hiukan nähdä sinua. — Hän kurotti eteenpäin vanhat kauniit kasvonsa ja tarjosi poskensa suudeltavaksi. — Ja tässä on meidän uusi opettajattaremme. On hauskaa tutustua teihin, neiti. Minun poikani on toitottanut niin teidän ylistystänne, että minä olen tullut miltei kateelliseksi, ja Janetilla on varmasti syytä olla todenteolla kateellinen. Janet-paran korvat kävivät taas kuumiksi. Anna lausui muutamia sovinnaisen kohteliaita sanoja, ja sitten istuuduttiin ja koetettiin saada keskustelu käyntiin. Mutta se kävi kankeasti, eikä Annakaan voinut sitä auttaa, sillä kaikki tuntuivat olevan jäykkiä, paitsi vanha rouva Douglas, jonka näytti olevan hyvin helppo jutella. Hän viittasi Janetin viereensä ja taputteli silloin tällöin hänen kättään. Janet istui jähmettynyt hymy huulilla, hän ei näyttänyt ollenkaan viihtyvän huonosti soveltuvassa puvussaan, ja John Douglas oli juron ja avuttoman näköinen.
Illallispöydässä pyysi vanha rouva hyvin herttaisella äänellä Janetia hoitamaan teen tarjoilua. Janet tuli tummanpunaiseksi, mutta totteli. Anna kuvasi sittemmin tätä ateriaa Stellalle kirjoittamassaan kirjeessä.