TEEKUTSUISSA.
Ensimmäisenä torstai-iltana Annan tultua Valley Roadiin pyysi Janet hänet mukaansa viikkosaarnaa kuulemaan. Anna suostui tulemaan, ja Janet ryhtyi pukeutumaan hienommin ja huolellisemmin kuin mitä olosuhteet Annan mielestä oikeastaan olisivat vaatineet. Hän pani ylleen vaaleansinisen, kukikkaisen musliinileningin, jossa oli runsaammin röyhelöitä ja volangeja kuin mitä olisi luullut säästeliään Janetin haluavan hankkia itselleen, ja kaikkea siunaamassa oli leveälierinen italialainen olkihattu, jossa oli reunusteena heleitä ruusuja ja kolme strutsinsuikaa. Anna joutui aivan hämilleen. Vähitellen alkoi hänelle selvitä syy tähän ylellisyyteen, syy, joka on vanha kuin synti.
Valley Roadissa pidettävät viikkosaarnat näyttivät houkuttelevan yksinomaan naiskuulijakuntaa. Tilaisuuteen oli saapunut kolmekymmentäkaksi naista, kaksi puolikasvuista poikaa ja yksi ainoa mieshenkilö pastoria lukuunottamatta. Anna kohdisti pastoriin lähemmän tarkastelunsa. Kaunis hän ei ollut, ei myöskään nuorekas tai notkealiikkeinen. Hänellä oli tavattoman pitkät jalat, niin pitkät, että hänen täytyi sotkea ne läjään tuolin alle, jotta ne eivät olisi tiellä, ja hän oli aika lailla köyryselkäinen. Kädet olivat suuret, hiukset kaipasivat saksia ja viikset olivat hoitamattomat. Mutta Annasta hänen kasvonsa tuntuivat kuitenkin miellyttäviltä, ne kun kuvastivat rehellisyyttä ja hyvyyttä ja vielä jotain, mitä Annan oli vaikea määritellä itselleen. Anna teki joka tapauksessa sen johtopäätöksen, että tämä mies oli kärsinyt ja ollut luja kärsimyksessään ja että juuri tuo sitkeä alistuvaisuus oli painanut leimansa hänen kasvoihinsa.
Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, meni pastori Janetin luo ja sanoi:
— Saanko tulla sinua saattamaan, Janet?
Janet tarttui hänen käsivarteensa — jäykästi ja ujostellen kuin hän olisi ollut kuusitoistavuotias ja häntä ensi kerran "saatettu kotiin", kertoi sittemmin Anna Majassa tytöille.
— Neiti Shirley, saanko esittää pastori Douglaksen, sanoi Janet samaan jäykkään tapaan.
Pastori Douglaksen kumarrus oli pieni ja lystikäs.
— Minä katselin neitiä kirkossa, ja minusta te näytitte niin ihmeen herttaiselta, sanoi pastori.
Tällainen lausunto olisi yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta tuntunut Annasta kiusalliselta, mutta pastori Douglas lausui sanat sillä tavalla, että Anna huomasi niiden tulleen aivan vilpittömänä ystävyyden ilmaisuna. Anna hymyili kiitollisena pastorille ja vetäytyi hyvin hienotunteisesti parin taa kuutamon valaisemalla maantiellä.