— Mutta silloin hän olisi kenties tullut päättäneeksi ja kosinut tavalliseen, kunnolliseen tapaan.
Janet pudisti päätään.
— Ties, olisiko se sittenkään ollut oikea tapa… Minä en uskaltanut missään tapauksessa koettaa, sillä minä pelkään, että hän uskoisi minun tarkoittavankin, mitä minä sanon… Minussa pitäisi kai olla enemmän arvokkuutta, mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan tällaiseksi luotu… Enkä minä voi muuttaa luontoani.
— Sinä voit kuitenkin muuttaa hiukan menettelytapaasi, Janet. Ei ole vielä liian myöhäistä. Näytä, että et ole pekkoja pahempi. Anna miehen tietää, että sinä olet saanut tarpeeksesi kaikesta tästä juoksemisesta. Hän saa nyt lähteä muille markkinoille. Minä autan sinua.
— Niin, rakas ystävä, kunhan minä vain saan sen verran luontoa itseeni, sanoi Janet neuvottomana. — Tätä tällaista on nyt kestänyt niin kauan, että on vaikea ryhtyä mihinkään. Mutta minä lupaan miettiä asiaa.
Anna tunsi pahasti erehtyneensä John Douglaksen suhteen. Hän oli pitänyt miehestä paljon eikä olisi mitenkään luullut, että tämä panisi kokonaista kaksikymmentä vuotta naisen tunteilla ilveilemiseen. Mutta nyt se mies saisi kuulla kunniansa, ja Anna tunsi itsessään vahingonilon hekumoiden myllertävän, kun hän ajatteli, että hän saa olla näkemässä tuon miehen häviötä. Hän ihastui kovasti, kun Janet heidän kävellessään seuraavana iltana tavanmukaiseen iltasaarnaan uskoi hänelle, että tänä iltana "paukahtaa".
— Nyt minä näytän John Douglakselle, vaikka mikä olisi, ettei minua saa pilkata miten tahansa.
— Hyvä, pysy sanassasi, sanoi Anna hyvin tyytyväisenä.
Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, tuli John Douglas heidän luokseen ja esitti tavanmukaisen pyyntönsä.
— Kiitoksia hyvin paljon, mutta se on tarpeetonta, sanoi Janet hyytävän kylmästi. — Tien kotiin minä tunnen mainion hyvästi — minä olen vaeltanut sitä rohkeasti neljäkymmentä vuotta. Minun takiani ei herra Douglaksen tarvitse vaivautua.