Anna katsahti mieheen, jota nyt tituloitiin herra Douglakseksi, ja petollisen kirkkaassa kuutamossa hän huomasi taaskin sen tuskan ja epätoivon ilmeen, jonka hän oli kerran ennen huomannut tämän miehen kasvoissa. Sanomatta sanaakaan pastori kääntyi maantieltä takaisin ja poistui pitkin askelin.
— Pysähtykää, pysähtykää! huusi Anna kiihkeästi, välittämättä vähääkään ympärille kokoontuneista hämmästyneistä katsojista. — Herra Douglas, pysähtykää! Tulkaa takaisin!
John Douglas pysähtyi, mutta ei liikahtanutkaan takaisin sinne päin, mistä oli tullut. Anna kiiti alas tietä pitkin, tarttui hänen käsivarteensa ja kuljetti hänet lempeän väkivaltaisesti takaisin Janetin luo.
— Teidän täytyy tulla takaisin, rukoili Anna. — Se oli erehdys, herra Douglas, ja minä olen siihen syypää. Minä narrasin Janetin sanomaan noin. Hän ei itse tahtonut — mutta nythän on kaikki hyvin taas, eikö niin, Janet?
Janet tarttui sanaakaan sanomatta John Douglaksen käsivarteen ja lähti kulkemaan. Anna seurasi heitä hiukan häpeissään ja livahti sisään keittiön ovesta.
— Kyllä sinä autoit minua hienolla tavalla, sanoi Janet, kun he tapasivat toisensa suuressa eteisessä.
— Minä en voinut sille mitään, sanoi Anna katuvana. — Minulla oli sellainen tunne, kuin olisin seisonut murhateon katsojana. Minun täytyi juosta hänen jälestään.
— Olihan oikein hyvä, että teit sen. Kun minä näin John Douglaksen lähtevän yksin kulkemaan tietään, niin tuntui sydämessäni kuin olisi hänen mukanaan mennyt menojaan pieninkin ilon ja onnen tähde, mikä elämässäni vielä oli. Se oli kauhea tunne.
Eikö hän kysynyt, miksi sinä sanoit niin? sanoi Anna.
— Ei, ei ollenkaan. Sitä asiaa ei hän sanallakaan kosketellut, vastasi Janet väsähtäneellä äänellä.