— Minä pidän oikeista hännällisistä kissoista. Mutta kissat, jotka ovat olevinaan naisihmisiä, ne sais kaikki rötköttää järven pohjassa, kuului vanhan kuskin hiukan oraakkelimainen vastaus.
Janet tuli kotiin hämärissä.
— Nyt siellä on tullut loppu, sanoi hän väsyneenä. — Rouva Douglas kuoli pian senjälkeen kun minä olin tullut. Yhden ainoan kerran puhui hän minulle. 'Nyt sinä kai menet naimisiin Johnin kanssa' sanoi hän. Se vihloi minun sydäntäni, Anna. Miten saattoi Johnin oma äiti luulla, että minä en tahtonut mennä naimisiin Johnin kanssa niin kauan kuin hänen äitinsä oli elossa! Alina en voinut sanoa sanaakaan — hänen ympärillään oli niin paljon muita. Mutta minä iloitsin siitä, että John juuri silloin oli toisessa päässä huonetta.
Janet istuutui ja alkoi itkeä nenäliina kasvojen edessä. Mutta Anna meni keittiöön ja laittoi hänelle mainion yöjuoman kiehuvan kuumasta teestä, inkivääristä ja sitruunamehusta. Anna havaitsi tosin myöhemmin, että hän oli ottanut jauhettua valkopippuria inkiväärin sijasta, mutta Janet ei tullut erehdystä milloinkaan huomanneeksi.
Hautajaisten jälkeisenä iltana istuivat Janet ja Anna auringonlaskun aikana talon julkisivulla olevalla pienellä verannalla. Tuuli oli käynyt levolle metsänlaidan takana, ja kauniit kalevantulet välkehtivät taajaan pohjoisella taivaalla. Janetilla oli yllään rumentava musta leninki, eikä hän muutenkaan juuri esiintynyt edukseen, kun silmät ja nenä olivat itkusta käyneet tulipunaisiksi. Monta sanaa ei vaihdettu, sillä Janet näytti suorastaan loukkaantuvan Annan lohdutusyrityksistä. Hän tahtoi ilmeisesti mieluummin saada esteettömästi antautua surunsa valtaan.
Yhtäkkiä narahti portin salpa, ja John Douglas tuli pitkin askelin nousten hiekkakäytävää. Hänellä oli niin kiire, että hän tuli lyhintä tietä suoraan geraniumipenkin yli. Janet nousi seisomaan. Samoin teki Anna. Anna oli pitkä ja solakka, ja hänellä oli yllään valkea puku, joka loisti hämärässä, mutta John Douglas ei nähnyt häntä.
— Janet, tahdotko tulla vaimokseni? sanoi tulija.
Sanat syöksähtivät melkein räjähtävästi suusta — aivan kuin hän olisi jo kaksikymmentä vuotta tahtonut sanoa ne ja kuin hänen olisi täytynyt tähän saakka väkisin estää niitä tulemasta kuuluviin. Alutta nyt niiden täytyi päästä purkautumaan ihan ensi työksi.
Janetin turvonneille punaisille kasvoille tuli vielä vahvempi purppuravivahdus.
— Aluksi sinä et ole koskaan ennen sanonut minulle tätä? kysyi hän hitaasti.