— Ei kiitos, olkaa rauhassa, minä en mene milloinkaan teidän kanssanne naimisiin, sanoi Anna ylpeästi.
— Ohoh, hullumminkin voi tehdä, sanoi Sam. — Minä olen aika työntekijä, ja minulla on hiukan rahaa pankissa.
— Te ette saa koskaan enää puhua minulle tästä. Miten ihmeen tavalla teille on juolahtanut semmoinen päähän? kysyi Anna, jonka huumorivaistot nyt olivat pääsemäisillään kiusallisuuden tunteesta voitolle. Tilannehan oikeastaan oli hullunkurinen — mistäpä olisi kannattanut tulla huonolle tuulelle!
— Työ ootta hyvännäköinen ja ketterä jaloistanne, sanoi Sam. — Minä en huoli semmoisesta naisväestä, joka häärää tyhjää eikä saa mitään toimeen. Aatelkaa asiata! Minä pysyn toistaiseksi ehotuksessani. Ei, nyt kai minun onkin jo lähettävä. Minun on mentävä navettaan lypsämään lehmiä.
Annan haaveet, mikäli ne koskivat kosintaa, olivat viime vuosina saaneet niin monta kolahdusta, ettei niistä ollut sanottavia enää jälellä. Siksi saattoi hän makeasti nauraa tälle viimeiselle elämykselleen tuntematta mitään salaista pistoa sydämessään. Illemmällä jäljitteli hän Sam-parkaa Janetille, ja heille molemmille tuotti suurta huvia miehen aikeet hankkia rouva tehokkaaksi avuksi maataloudessa.
Eräänä iltapäivänä, kun Annan oleskelu Valley Roadissa jo oli päättymäisillään, tuli John Douglaksen talon vanha kuski täyttä laukkaa ajaen hakemaan Janetia.
— Neidin on tultava meille niin pian kuin mahdollista, sanoi kuski. — Nyt se on meidän vanha rouvamme kuoleman kielissä; kaksikymmentä vuotta on hän pelihdellyt ja ollut olevinaan.
Janet juoksi hakemaan hattuaan. Anna kysyi, miten vanhan rouvan laita oli.
— Hän ei huuda eikä vaikeroi, sanoi kuski, ja sepä juuri saa minut uskomaan, että nyt onkin leikki poissa. Muutenhan hän aina pitää kauheata elämää, käy ihan mahdottomaksi ja tahtoo heittäytyä pois sängystä. Nyt hän makaa jäykkänä ja kankeana kuin tukki eikä hiiskahdakaan. Ja kun rouva Douglas on kauniisti ääneti, on hän jo hyvin huonossa kunnossa.
— Te ette pidä talon vanhasta rouvasta? kysyi Anna uteliaana.