Seuraavalla viikolla vihittiin Philippa Gordon ja hänen Jonaksensa, ja Anna matkusti Bolingbrokeen ollakseen häissä morsiustyttönä. Phil oli kruunuun ja huntuun puettuna kaunis kuin keijukainen, ja vastaleivottu komministeri Jonas oli niin onnesta säteilevä, ettei kukaan olisi raskinut pitää häntä rumana.
— Ensiksi lähdemme pienelle huvimatkalle kahden, kertoi Phil, ja sitten me asetumme pieneen asuntoomme kaupungin laitaan — Patterson-kadun varrelle. Äidin mielestä se on hirveätä — hän oli koko ajan toivonut, että Jonas sentään vuokraisi asunnon hienon kadun varrelta, vaikka hänen toimialansa onkin köyhäin kaupunginosassa. Mutta minä asun kuin tuoksuvassa ruusutarhassa katuojien ja savuavien savutorvien keskellä, kun vaan saan olla Jonaksen kanssa. Oi, Anna, minä olen niin onnellinen, että sydämeen oikein koskee.
Anna iloitsi aina ystäviensä onnesta, mutta ajan pitkään tuntuu vähän yksitoikkoiselta nähdä kaikkialla ympärillään onnea, joka on toisen. Ja niin oli laita, kun hän vihdoin palasi Avonleahin. Tällä kertaa Dianaa ympäröi se ihmeellinen autuus, jota nainen tuntee, kun esikoinen lasketaan hänen viereensä. Anna katsoi kalpeata nuorta äitiä jonkinlaisen kunnioittavan kauhun vallassa, jota hän ei milloinkaan ollut tuntenut Dianaa kohtaan. Saattoiko tämä nainen, jonka suun ympärillä vielä näkyi kärsimyksen merkkejä, olla sama pieni mustakiharainen, ruusuposkinen Diana, jonka kanssa Anna oli leikkinyt hyvin kaukaiselta tuntuvana kouluaikana? Anna tunsi outoa orpoutta havaitessaan, että hän suhteessaan Dianaan ikäänkuin pohjasi rakkaisiin lapsuusvuosiin, pysyen sen sijaan verrattain vieraana nykyisyydelle.
— Eikö hän ole ihan kuvankaunis? kysyi Diana ylpeästi.
Pieni, paksu pallero oli suorastaan naurettavasti Fredin näköinen — yhtä lihava, pullea ja punakka. Anna ei voinut hyvällä omallatunnolla sanoa pitävänsä lasta kuvankauniina, mutta hän vakuutti aivan vilpittömästi, että se oli niin sievä ja kultuinen että voisi syödä sen. Ja äiti oli jokseenkin tyytyväinen.
— Ennenkuin se tuli maailmaan toivoin kovasti pikku tyttöä, jotta olisin saanut ristiä sen Annaksi, sanoi Diana. — Mutta nyt, kun pikku Fred on tässä, en tahtoisi vaihtaa häntä miljoonaan tyttöön. Hän on jo oma pikku herttainen minänsä, hänkin.
— Oikea pikku personallisuus, erilainen kuin kaikki muut maailman pikkulapset, sanoi rouva Allan sivellen vastasyntyneen lauhkeata poskea. — Ja jokaisen äidin mielestä on hänen vastasyntynyt pikku palleronsa suloisin ja herttaisin kaikista.
Rouva Allan, entinen papinrouva ja Annan opettajatar, oli Avonleassa käymässä ensi kertaa paikkakunnalta muutettuaan. Hän oli yhtä iloinen, ystävällinen ja osaaottavainen kuin ennenkin. Hänen entiset ystävänsä tyttömaailmassa olivat haltioituneina toivottaneet hänet tervetulleeksi. Uudella papinrouvalla oli kyllä erinomaiset puolensa, mutta mikään "sukulaissielu" hän ei ollut.
— Kuinka ikävöin sitä päivää, jolloin hän on niin suuri, että alkaa puhua, huokaili Diana. — Voi sentään, kun saa kuulla hänen sanovan "äiti"! Ja minä olen päättänyt, että hänen ensimmäisen muistonsa minusta tulee olla hyvä ja kaunis. Ensimmäinen muisto, joka minulla on äidistäni, on korvapuusti jostakin pahasta teostani. Olin varmasti sen ansainnut, ja äiti on aina ollut herttainen äiti, ja minä pidän hänestä koko sydämestäni. Mutta olen usein ajatellut, että olisi hauskaa, jos ensimmäinen muistoni hänestä olisi miellyttävämpi.
— Minulla on yksi ainoa muisto äidistäni, ja se on suloisin kaikista muistoistani, sanoi rouva Allan. — Olin viiden vuoden vanha ja olin saanut luvan mennä molempien vanhempien sisarien kanssa kouluun. Kun opetus oli päättynyt, menivät sisareni kotiin, kumpikin omassa seurassaan, ja kumpikin uskoi, että minä olin toisen sisaren kanssa. Mutta minä olin sen sijaan mennyt erään pikkutytön mukana, jonka kanssa olin leikkinyt välitunneilla. Minä menin hänen kanssaan hänen kotiinsa — hän asui lähellä koulua — ja me aloimme siellä leikkiä hiekkakasalla ja leipoa kakkuja. Meillä oli ihmeen hauskaa, kun vanhempi sisareni syöksähti luoksemme hengästyneenä ja suuttuneena.