"Vietävän penska", huusi hän, tarttui minun vastahakoiseen käteeni ja veti minut mukaansa. "Sinun täytyy paikalla tulla kotiin. Ja odotapas! Äiti on kauheasti suuttunut. Saat vitsaa heti kun tulemme kotiin."
En ollut vielä koskaan saanut vitsaa. Alakuloisuus ja kauhu valtasi sydänparkani. En ole koskaan eläessäni tuntenut olevani niin onneton kuin silloin matkalla kotiin. Minä en ollut tahtonut olla häijy. Lizzie Cameron oli pyytänyt minut mukaansa kotiin, ja minä olin mennyt hänen luokseen tietämättä, että oli väärin erota isoista siskoista. Ja nyt odotti minua rangaistus. Kun me olimme päässeet kotiin, laahasi sisareni minut keittiöön, missä äiti istui hämärässä valkean ääressä. Pikku polviraukkani vapisivat niin että tuskin saatoin seisoa. Ja äiti — nosti minut syliinsä sanomatta ainoatakaan epäystävällistä tahi soimaavaa sanaa, suuteli minua ja painoi minut rintaansa vasten. — "Minä pelkäsin, että olit eksynyt, pikku typykkäni", sanoi hän hellästi. Näin, miten rakkaus loisti hänen silmistään, kun hän katseli minua. Mitään nuhteita tahi läksytystä en saanut siitä, mitä olin tehnyt — hän sanoi minulle lempeästi, etten saa mennä minnekään pyytämättä lupaa. Hyvin pian sen jälkeen hän kuoli. Tämä on minulla hänestä ainoa jotakuinkin selvästi mieleeni painunut muisto. Eikö se ole kaunis?
Anna tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan kävellessään kotiin pitkin Koivukäytävää, Orvokkien laaksoa ja Kuiski, kuiski pajua. Hän ei ollut kulkenut siitä kuukausiin.. Ilta-aurinko oli sammunut purppurahohteeseen. Ilma oli kukkien tuoksujen kyllästämä — sitä oli melkein raskas hengittää. Polun varrella olevat koivut olivat hennoista vesoista kehittyneet täysikasvuisiksi puiksi. Kaikki oli muuttunut. Annalla oli tunne, että hän olisi iloinen, jos kesä loppuisi ja hän voisi matkustaa tiehensä käydäkseen taas työhön käsiksi. Silloin elämä kenties ei tuntuisi niin tyhjältä. Mutta mihin oli kaikki romantiikka häipynyt?
XXXIX.
ANNA LUKEE ILMESTYSKIRJAA.
Irvingin herrasväki palasi kesäksi Kaikurantaan, ja Anna vietti siellä kolme onnellista viikkoa heinäkuussa. Neiti Lavendel ei ollut muuttunut. Mitä suurimmassa määrässä oli sen sijaan muuttunut Charlotta Neljäs. Hän oli omaksunut täysi-ikäisen nuoren naisen tavat, mutta jumaloi edelleen Annaa vilpittömästi.
— Minä sanon neiti Shirleylle erään asian — en ole Bostonissakaan nähnyt neidin vertaista, sanoi hän kerran ihailunpuuskassa.
Paulkin oli varttunut pitkäksi pojaksi. Hän oli kuudentoista vuoden vanha, vaaleanruskeat kiharat olivat kadonneet ainiaaksi ja sijaan tullut tiheä tumma tukka, ja häntä huvittivat enemmän jalkapalloilu ja kuulantyönti kuin keijukaiset ja luolaihmiset. Mutta yhdysside hänen ja hänen entisen opettajattarensa välillä oli sitkeä ja säilyi yhä. Sukulaissielut eivät jätä toisiaan, vaikka vuodet vierivät.
Ikävänä ja koleana heinäkuun iltana Anna palasi Vihervaaraan. Kiihkeä etelätuuli, joka välistä kesäisin myllersi merenlahdella, vyörytteli suunnattomia aaltoja. Annan astuessa sisään rapisivat ensimmäiset sadepisarat ikkunoita vastaan.
— Paulko saattoi sinut kotiin? kysyi Marilla. — Minkätähden et pyytänyt häntä jäämään yöksi? Tulee kauhea ilma, myrsky yltyy.