Anna, joka istui kiviportaiden askelmalla syli täynnä vaaleanvihreitä, puoleksi läpinäkyviä kangaskaistaleita, nosti katseensa, kasvoissa yhtaikaa hämmästynyt ja alakuloinen ilme.
— Ah, kunpa minä voisin! sanoi hän hitaasti. — Mutta se on minulle todellakin mahdotonta, Gilbert. Minut on kutsuttu tänä iltana Alice Penhallow'n häihin, kuten tiedät. Minun täytyy hiukan muuttaa tämän puvun koristelaitteita, ja kun se on tehty, on jo aika ruveta pukeutumaan. Se on ikävää. Minä olisin hyvin mielelläni tullut sinun kanssasi!
— No, etkö voi sen sijaan tulla huomenna iltapäivällä? kysyi Gilbert osoittamatta vähääkään pettymystä.
— Voin luultavasti.
— Siinä tapauksessa minä laukkaan kotiin heti ja teen siellä sellaista, minkä olisin muuten lykännyt huomiseen. Vai niin, Alice Penhallow'n häät! Nyt sinä olet ollut kolmissa häissä samana kesänä, Anna — Philin, Alicen ja Janen. Minä en anna milloinkaan Janelle anteeksi sitä, että hän ei kutsunut minua häihinsä.
— Siitä sinä et saa moittia häntä, jos otat huomioon, mikä ääretön nuotanköysi Andrewsin suku on. Heidät oli tietysti kutsuttava kaikki. He mahtuivat töintuskin talon neljän seinän sisälle. Minut pyydettiin sulasta armosta — siksi, että minä olen ollut Janen hyvä ystävä kouluajoista saakka; luullakseni oli se ainakin Janen vaikutin. Mutta jos kysytään miksi rouva Andrews pyysi minut — niin oli koko syy se, että minä saisin nähdä Janen suorastaan häikäisevän hienouden loiston.
— Onko totta, että Janella oli niin paljon timantteja, ettei voinut nähdä, missä timantit loppuivat ja missä Jane alkoi?
Anna nauroi.
— Totta on kyllä, että hänellä oli niitä aika joukko. Timantteja ja valkeata silkkiä ja tylliä ja pitsiä ja oranssikukkia ja ruusuja oli niin paljon, että meidän tavallisissa oloissa vaatimaton ja koruton Janemme aivan hukkui niihin. Mutta hän oli hyvin onnellinen, samoin kuin sulhanenkin, mutta onnellisin oli kuitenkin anoppi.
— Tämän puvunko sinä otat yllesi tänä iltana? kysyi Gilbert katsahtaen röyhelöihin ja volangeihin.