— Senpä juuri. Eikö se ole sievä? Ja hiuksissa minulla tulee olemaan tähtimöitä. Koko Kummitusmetsä on täynnä niitä tänä kesänä.
Gilbert näki äkkiä mielessään näyn — Annan, kevyen ja ilmavan vaalean vihreän puvun verhoamana, joka jätti paljaaksi pyöreän valkean kaulan ja myös tyttömäisen hennot käsivarret olkapäistä saakka. Valkeat tähdet loistivat hiusten kuparinvälkettä vasten. Tämä ilmestys sai veren kiertämään nopeammin hänen suonissaan. Hän kääntyi nopeasti poispäin ja sanoi kevyesti:
— Niin, minä kai sitten pistäydyn huomenna. Toivon sinulle oikein hauskaa iltaa!
Anna seurasi katseellaan, kun hän pitkin askelin lähti menemään. Kuinka Gilbert oli kiltti ja kuinka suurta iloa Annalle tuotti nähdä hänen hyvyyttä kuvastavat kasvonsa ja kuulla hänen äänensä…Gilbert oli parannuttuaan hermokuumeestaan tullut usein Vihervaaraan, ja heidän suhteeseensa oli jälleen tullut jotain entisestä sydämellisestä ja luontevasta toveruudesta. Mutta se ei enää riittänyt Annalle. Rakkauden tummanpunaiseen ruusuun verrattuna tuntuivat ystävyyden kukkaset kalpeilta ja tuoksuttomilta. Ja Anna oli alkanut uudelleen pelätä, ettei Gilbert tuntenut häntä kohtaan muuta kuin ystävyyttä. Päivän arkisessa valossa oli haltioituneen aamutunnelman säteilevä varmuus himmentynyt. Häntä vaivasi alituisesti uusiutuva pelko, että hän sittenkin oli erehtynyt. Oli lopultakin hyvin luultavaa, että Gilbert piti Helenasta. Kenties oli Gilbert suorastaan salakihloissa Helenan kanssa. Anna koetti karkoittaa kaikki petolliset toiveet sydämestään ja alistuvasti suhtautua tulevaisuuteen, jossa rehellinen ja selvään päämäärään tähtäävä työ saisi korvata rakkauden. Opettajana hän ainakin saattoi antaa oman kortensa kekoon ihmiskunnan palveluksessa, ja se, että hänen pienet kirjalliset yrityksensä oli otettu hyvin suopeasti vastaan eräiden aikakauslehtien toimistoissa, lupasi hyvää tulevaisuutta. Mutta — mutta… Anna tarttui jälleen vihreään pukuunsa ja huoahti.
Kun Gilbert ilmestyi seuraavana iltapäivänä, odotti Anna häntä raikkaana kuin keväinen tuulenhenkäys ja viehkeänä kuin niittykukkanen, vaikkakin hän oli tullut kotiin sangen myöhään edellisen illan juhlallisuuksista. Hänellä oli yllään vihreä puku — ei sama, joka oli ollut hänellä häissä, vaan vanhempi, josta Gilbert eräässä korkeakoulun tanssiaisissa oli lausunut ihailevan arvostelun. Siinä oli juuri se vihreä väri, joka oli omiaan tuomaan näkyviin välkkyvän tukan vivahdukset, tähtimöjen lempeän harmaan värin ja ihon kukkasvienouden. He lähtivät astumaan varjoisaa metsäpolkua, ja kun Gilbert syrjästä katseli Annaa, ei hän ollut mielestään nähnyt tätä milloinkaan niin kauniina ja suloisena. Anna silmäili silloin tällöin Gilbertiä, ja häntä ihmetytti, miten paljon vanhemmalta tämä näytti sairautensa jälkeen. Oli kuin Gilbert ainiaaksi olisi jättänyt nuorukaisvuodet.
Päivä oli ihana, ja kävely tuntui ihanalta. Anna oli miltei pahoillaan, kun he saapuivat perille Hester Grayn puutarhaan ja istuutuivat vanhalle penkille. Mutta sielläkin oli ihastuttavaa — yhtä ihastuttavaa kuin sinäkin päivänä kauan sitten, jolloin tytöt olivat olleet huviretkellä ja Diana, Jane, Priscilla ja Anna tehneet ihmeellisen löytönsä. Vanhassa, autioksi jätetyssä puutarhassa oli maa silloin ollut kokonaan vaikeitten ja keltaisten narsissien peitossa, jotka yltäkylläisen kukkeina huojuivat ilmavissa varsissaan, ja sammaleessa tuoksuivat orvokit. Nyt oli kultapiisku sytyttänyt tulipunaiset soihtunsa nurmettuneiden hiekka käytä vien varsille, ja mehevästä ruohosta kohosi tiheässä tummansinisiä astereita. Puron lorina alhaalta koivujen seppelöimästä notkosta soi yhtä lumoavan viekoittelevana kuin ennen maailmassa, ja etäinen meren pauhina yltyi ja laimeni tuulenhenkäysten mukaan. Puutarhan toiselta puolen aukeni kesäauringon hopeanharmaiksi haalistamat aidat kehyksissään, ja taivaanranta rajoittui kauas ulottuviin harjuihin, joita syyspilvien varjot siellä täällä tummensivat.
— Minä uskon, sanoi Anna hiljaa, että "maa, jossa unelmat toteutuvat", on tuolla kaukana sinisessä autereessa, pienen notkon yläpuolella.
— Onko sinulla unelmia, jotka eivät ole toteutuneet, Anna? kysyi
Gilbert.
Gilbertin äänensävyssä oli jotain, jota Anna ei ollut kuullut pitkään aikaan, ei lainkaan onnettoman illan jälkeen, jolloin he olivat olleet omenapuiden alla Majan puutarhassa, ja se sai Annan sydämen kiivaasti sykkimään. Mutta hän vastasi näennäisesti välinpitämättömänä:
— Tietysti minulla on. Onhan kaikilla ihmisillä. Meille ei olisi terveellistä, jos kaikki meidän unelmamme toteutuisivat. Me vaipuisimme hirveään horrostilaan, ellemme voisi mistään uneksia. Tunnetko, kuinka ihanasti asterit ja sananjalat tuoksuvat nyt illalla auringonpaisteessa? Jospa voisimme nähdä tuoksut, eikä vain tuntea! Olen varma siitä, että ne olisivat viehättävän näköisiä.