Mutta Gilbert ei ollut johdettavissa pois asiasta.
— Minulla on unelma, alkoi hän jälleen puhua. — Sen unelman uneksin aina uudelleen ja uudelleen, vaikka minusta on tuntunut siltä kuin se ei koskaan voisi toteutua. Uneksin kodista, jossa takkavalkea räiskyy ja jossa on koira, kissa, ystävien ääniä ja — sinä.
Anna olisi tahtonut puhua, mutta ei löytänyt sanoja. Onni vyöryi laineen tavoin hänen ylitseen. Se melkein peloitti häntä.
— Noin pari vuotta sitten tein sinulle erään kysymyksen. Jos tänään taaskin kysyisin sinulta samaa — vastaisitko minulle toisin?
Vieläkään Anna ei voinut puhua. Mutta hän loi Gilbertiin silmänsä, joissa loisti hellyys ja rakkauden onni, ja katsoi hetken hänen silmiinsä. Muuta vastausta Gilbert ei tarvinnut.
He viipyivät vanhassa puutarhassa, kunnes se peittyi hämärän varjoihin, yhtä pehmoisiin kuin mitä paratiisin yrttitarhan varjot lienevät olleet. Oli hyvin paljon puhuttavaa ja muisteltavaa — semmoista, mitä oli sanottu ja tehty ja kuultu ja ajateltu ja tunnettu ja väärinymmärretty.
— Minä luulin, että sinä olit rakastunut Helena Stuartiin, kertoi
Anna hänelle niin soimaavasti kuin ei hän itse olisi antanut
Gilbertille täyttä syytä uskoon, että hän piti Roy Gardnerista.
Gilbert nauroi kuin koulupoika.
— Helena on kihloissa jonkun kotipaikkakuntalaisensa kanssa, ja hän tiesi minun olevan asiasta perillä. Kun hänen veljensä oli suorittanut loppututkinnon, sanoi tämä minulle, että hänen sisarensa seuraavana vuonna tulisi Kingsportiin opiskelemaan musiikkia ja pyysi, että minä vähän koettaisin huolehtia hänestä, kun hän ei tuntenut ennestään ketään ja tulisi olemaan verrattain yksin. Minä teinkin niin. Aloin sitten pitää Helenasta hänen itsensäkin vuoksi. Hän on hauskimpia tyttöjä, mitä koskaan olen tuntenut. Tiedän, että meidän nimemme korkeakoulun juoruissa liitettiin yhteen — väitettiin, että olimme rakastuneet toisiimme. Se oli minusta yhdentekevää. Jonkun aikaa senjälkeen, kun sinä olit sanonut, ettet koskaan voisi pitää minusta, suhtauduin kaikkeen yhtä välinpitämättömästi. Ketään muuta ei ollut — minulla ei maailmassa voisi olla ketään muuta kuin sinä, Anna. Olen rakastanut sinua siitä päivästä saakka, kun koulussa löit kivitaulusi rikki minun päätäni vasten.
— Minä en voi käsittää, kuinka sinä yhä saatoit pitää minusta, vaikka minä useinkin olen käyttäytynyt typerästi ja hupsusti sinua kohtaan, sanoi Anna.