MITEN ERILAISTA KUIN ENNEN…
— On korjattu elo, ah, kesä, oot poissa, hyräili Anna Shirley katsellen uneksien leikattuja vainioita. Hän oli Diana Barryn kanssa poiminut omenat Vihervaaran puutarhasta, ja tytöt istuivat nyt leväten vaivoistaan aurinkoisessa nurkkauksessa, minne yhä vielä kesäisen lauhalta tuntuvat tuulet, leyhähdellen Kummitusmetsän sananjalkain tuoksua, lennättivät kevyitä ohdakkeenhahtuvia.
Mutta koko heidän ympärillään oleva luonto toi kuitenkin mieleen syksyn. Meri kohisi kumeasti kaukana, ja vainiot heidän edessään olivat autiot ja kuivettuneet, vain siellä täällä pilkisti joku kultapiisku. Notkossa, jossa puro virtasi Vihervaaran sivuitse, heloittivat sinervän purppuraiset asterit, ja Tumma, päilyvä aallokko oli sinisempi kuin milloinkaan. Sen sini ei kuitenkaan ollut veitikkamaisesti väreilevää kevään sineä eikä myöskään kesän haaleata taivaansineä, vaan selkeätä, tyyntä, täyteläistä väriä, ikäänkuin vesi olisi vapautunut kaikesta maltittomuudestaan ja levottomuudestaan ja vaipunut rauhaan, jota eivät koskaan enää tulisi häiritsemään vaihtuvat, oikukkaat unelmat.
— Kesä on ollut ihana, virkkoi Diana kiertäen hymyillen vasemman käden sormessa olevaa sileätä sormusta.
— Ja neiti Lavendelin häät aivan kuin kruunasivat kaiken. Hän on varmaankin miehensä kanssa nyt kaukana Tyynenmeren rannoilla.
— Minusta tuntuu aivan kuin he jo olisivat olleet niin kauan poissa, että siinä ajassa ehtisi matkustaa maailman ympäri, virkkoi Anna huoahtaen. — En voi mitenkään käsittää, että on kulunut vasta viikko heidän häistään. Kaikki on niin muuttunut. Neiti Lavendel on poissa, pastori Allan ja hänen rouvansa ovat poissa — kylläpä pappila näyttääkin yksinäiseltä suljettuine ikkunaluukkuineen! Kuljin eilen sen ohi, ja minusta tuntui kuin kaikki ihmiset olisivat sieltä kuolleet.
— Me emme saa koskaan niin kilttiä pappia kuin pastori Allan, virkkoi Diana asiastaan synkästi vakuutettuna.
— Tänne kai yrittää talvella kokonainen liuta vaalia saarnaamaan, mutta saat uskoa, ettei heidän saarnoistaan kuitenkaan ole mihinkään. Ja sinä ja Gilbert olette poissa — oh, kuinka yksitoikkoista ja ikävää täällä tulee olemaan!
— Sinullahan on sulhasesi, hyvä ystävä, vastasi Anna veitikkamaisen näköisenä.
— Milloin rouva Lynde muuttaa tänne? kysyi Diana, joka ei näyttänyt kuulevan Annan huomautusta.