— Huomenna. On hauskaa, että hän tulee, niin äärettömän toisenlaiseksi kuin kaikki muuttuukin. Eilen kitkin Marillan kanssa vierashuoneesta pois joka ainoan esineen. Usko pois, minusta se oli oikein vaikeata. Minusta tuntui — niin typerää kuin se luonnollisesti olikin — aivan kuin me olisimme tehneet pyhäinryöstön. Vanha vierashuone on aina ollut kuin pyhäkkö. Pienenä pidin sitä maailman ihmeellisimpänä huoneena. Muistatko, kuinka hartaasti toivoin saavani kerran nukkua jonkin vierashuoneen sängyssä — ei kuitenkaan Vihervaaran vierashuoneessa? Ei siinä, ei toki mitenkään. Se olisi ollut liian kaameata — pelkästä kunnioituksesta olisi minun ollut mahdotonta saada siellä unta silmiini. Kun Marilla joskus lähetti minut sinne jotain toimittamaan, en koskaan kävellyt huoneen poikki, sipsutin vain varpaisillani henkeä pidättäen, aivan kuin olisin ollut kirkossa, ja tuntui helpotukselta päästä taas pois. Georg Washingtonin ja Wellingtonin herttuan muotokuvat riippuivat molemmin puolin peiliä katsoen minuun hyvin tuiman näköisinä, varsinkin jos satuin katsomaan itseäni peilistä, talon ainoasta peilistä, jossa kasvot eivät vääristyneet aivan muodottomiksi. Minusta oli aina kummallista, että Marilla uskalsi panna toimeen suursiivouksen siinä huoneessa. Ja nyt se on sekä lakaistu että puhdistettu, ja lisäksi on vielä kaikki tavarat viety pois. Georg Washington ja herttua on karkoitettu kerrosta ylempänä olevaan suureen eteiseen. Niin voi käydä tämän maailman kuuluisuuksille. Ei ole koskaan hauskaa nähdä entisiä pyhättöjään hävitettyinä, vaikkakin ne merkitsisivät jo voitettua kantaa, päätti Anna naurahtaen, naurussa hiukan surumielinen sointu.
— Voi, voi, miten täällä tulee olemaan yksinäistä, kun sinä olet matkustanut pois, valitteli Diana ainakin sadannen kerran. — Ja sinähän matkustat jo ensi viikolla.
— Mutta nythän me vielä saamme olla yhdessä, sanoi Anna hilpeästi. Me emme saa antaa tulevan viikon turmella itseltämme tämän viikon iloa. Minusta ei suinkaan ole hauskaa, että täytyy matkustaa, siitä saat olla varma, sillä minä, jos kuka, olen oikea kotikissa. Sinä sanot jääväsi yksin. Minun kai täytyisi pikemmin sitä valittaa. Sinun ympärillesi jää tänne koko joukko hyviä ystäviä — sinun oma Fredisikin muitten mukana. Mutta minä joudun olemaan yksin aivan vieraassa ympäristössä, jossa en tunne ainoatakaan elävää sielua.
— Paitsi Gilbertiä — ja Charlie Sloanea, virkkoi Diana jäljitellen
Annan veitikkamaista ilmettä ja äänensävyä.
— Niin, Charlie Sloanea, hänestähän minulla tosiaan on paljon iloa ja virkistystä, myönsi Anna. Ja molemmat parantumattomat neitoset purskahtivat ääneensä nauramaan. Diana tiesi aivan tarkoin, mitä mieltä Anna oli Charlie Sloanesta, mutta monen monesta tuttavallisesta keskustelusta huolimatta hän ei ollut aivan selvillä siitä, miten Anna suhtautui Gilbert Blytheen. Ja täytyy sanoa, ettei Anna itsekään sitä oikein tietänyt.
— Pojat tulevat luultavasti asumaan Redmondin toisessa päässä, niin olen kuullut, virkkoi Anna. — Minusta on tietysti hyvin hauskaa päästä korkeakouluun, ja olen melkein varma siitä että viihdyn siellä jonkun ajan kuluttua oikein hyvin. Mutta ensi viikkoina tulee minulla varmasti olemaan koti-ikävä. Ei ole edes sitä lohdutusta, että voi odottaa lauantaipäiviä, jolloin minä seminaarissa ollessani aina sain matkustaa kotiin. Tuntuu siltä kuin jouluun olisi tuhat vuotta.
— Kaikki on muuttunut — tahi muuttuu aivan pian, virkkoi Diana alakuloisesti. — Tunnen selvästi, ettei meillä koskaan enää tule olemaan semmoista kuin ennen oli, Anna.
— Me olemme kai nyt tosiaan tulleet tienristeykseen, virkkoi Anna miettivänä. — Ja sitähän ei voi välttää. Uskotko sinä, Diana, että todellakin on niin viehättävää olla täysi-ikäinen kuin me pieninä aina kuvittelimme?
— En tiedä — muutamissa suhteissahan se on aika hauskaa, vastasi Diana hyväillen jälleen sormustansa vienon onnellisesti hymyillen, mistä oli ehdottomasti seurauksena, että Anna tunsi äkkiä olevansa ulkopuolelle jäänyt ja kokematon. — Monet seikat tuntuvat myös hyvin häiritseviltä. Joskus minua oikein peloittaa tuo tunne, että on täysi-ikäinen, ja silloin minä antaisin mitä hyvänsä, jos voisin kasvaa takaisin päin ja tulla taas pikku tytöksi.
— Me kai totumme aikanamme täysi-ikäisyyden tunteeseen, sanoi Anna päättävästi. Kun kaikki käy vähitellen, ei yllätyksiä varmaankaan satu kovin usein — vaikka juuri yllättävä ja odottamatonhan antaa elämälle puhtia. Me olemme nyt täyttäneet kahdeksantoista vuotta, Diana. Kahden vuoden perästä me olemme kaksikymmenvuotiaita. Kymmenvuotiaana oli minusta kaksikymmentä kauhea ikä. Ei kestä kauan, ennenkuin sinä olet vakava keski-ikäinen matruuna, ja minä kiltti vanhapiika, Anna-täti, joka tulee pyhäisin luoksesi sinua katsomaan. Kyllä kai sinulla on sitten pikku nurkka minullekin antaa, Diana kulta? Tietystikään ei vierashuoneessa, vanhatpiiat eivät tietenkään saa olla niin vaativaisia. Jos annat minulle pienen ullakkokomeronkin, niin olen erittäin tyytyväinen.