He lähtivät siis hyvin pian tiedusteluretkelle ja kävivät tarkastelemassa asuntoja, mutta juuri toiveidenmukaisen asunnon saanti näytti olevan vaikeampaa kuin mitä Priscillakaan oli voinut kuvitella. Asuntoja oli kyllä loppumattomiin, kalustettuja ja kalustamattomia, mutta milloin ne olivat liian suuria, milloin liian pieniä, milloin liian kalliita, milloin liian kaukana korkeakoulusta. Tutkinnot suoritettiin ja lopetettiin, lukukauden viimeinen viikko alkoi, ja heidän "unelmiensa koti", kuten Anna sanoi, pysyi yhä edelleen vain kangastavana tuulentupana.
— Meidän täytyy kai jättää asia toistaiseksi ja odottaa syksyyn, virkkoi Priscilla masentuneena heidän vaeltaessaan puiston läpi ihanana tuulisena huhtikuun päivänä, jolloin taivas oli kirkkaan sininen. — Ehkä me silloin löydämme oman pienen pesän. Ellei, niin onhan täysihoitoa saatavana missä tahansa joka päivä.
— En aio ainakaan surra ja olla katkeralla mielellä juuri nyt, sanoi Anna katsoen ympärilleen ihastunein silmin. Raikas, viileä tuuli toi mukanaan pihkan ja havun tuoksua, ja aurinkoisella taivaalla purjehti siellä täällä kevyitä pilvenhattaroita. — Tällaisen iltapäivän turmeleminen olisi korvaamaton vahinko. Kevät laulaa tänään veressäni, ja minä näen näkyjä ja uneksin unelmia! Huhtikuussa on aina jotain ihmeellistä… Minä rakastan länsituulta. Se laulaa toivoa ja rakkautta eikö niin? Kun itätuuli puhaltaa, ajattelen aina katonräystäästä tippuvaa sadetta ja alakuloisia laineita, jotka loiskivat harmaata autiota rantaa vasten. Kun tulen vanhaksi muoriksi, rupeaa varmaan reumatismi minua ahdistamaan heti kun tuuli kääntyy itään.
— Eikö ole rajattoman hauskaa ensi kerran jättää pois vanhat talvitamineet ja purjehtia eteenpäin, kuten nyt, uudessa kevätasussa? nauroi Priscilla. — Eikö sinusta tunnu niinkuin olisit uudesti syntynyt?
— Kaikki tuntuu uudelta keväältä, vastasi Anna. — Ja kevät on itsekin uusi, se ei ole milloinkaan samanlainen kuin muut keväät. Se tarjoaa aina uutta viehätystä. Katso kuinka ruoho vihannoi pikku lammen ympärillä — ja miten pajun umput pullistuvat!
— Ja tutkinnot on suoritettu! Viikon kuluttua me olemme kotona.
— Tulee olemaan suloista, sanoi Anna uneksien. — Kaipaan yhtä ja toista, johon jo tahtoisin ryhtyä. Tahtoisin istua keittiön puolen portailla ja tuntea tuulen puhaltavan Harrisonin-ukon vainioilta. Tahtoisin etsiä sananjalkoja ja kallioimarteita Kummitusmetsästä ja poimia orvokkeja Orvokkienlaaksosta. Muistatko ihanaa huviretkipäiväämme, Priscilla? Tahtoisin kuulla sammakkojen kurnuttavan ja poppelien humisevan. Mutta minä olen oppinut pitämään myöskin Kingsportista ja iloitsen koko sydämestäni, että saan tulla tänne taas syksyllä. Ellen olisi saanut stipendiä, ei se ollenkaan olisikaan mahdollista. En mitenkään tahdo enää kuluttaa Marillan vähäisiä säästörahoja.
— Kun vaan löytäisimme asunnon! huokasi Priscilla. — Katsohan tuonne Kingsportiin päin, Anna — taloja, pitkiä talorivejä, minne vain katsot, mutta ei ainoatakaan meille luotua asuntoa.
— Tukahuta valituksesi, Priss! Toivoa älä milloinkaan heitä! Eikö joku vanha roomalainen sanonut: 'Ellen löydä huonetta, niin rakennan itse'. Tällaisena päivänä ei epäonnistumisen käsitettä ole olemassakaan.
He vaelsivat puistossa auringonlaskuun asti, riemuiten kevään alati uudistuvasta ihanuudesta ja sulosta. Kuten tavallista kääntyivät he kotiin päin Spoffordkatua saadakseen nähdä Karoliinan majan.