— Minusta tuntuu aivan kuin jotain merkillistä ja salaperäistä olisi tekeillä, sanoi Anna, kun he nousivat rinnettä. — Vasenta silmäluomiani kutkuttaa ja nykäisee, ja se merkitsee iloista yllätystä. Mutta mitä ihmettä! Priscilla Grant, avaa tähystysluukut selälleen ja katso tuonne ja sano minulle, onko se totta — vai näenkö minä näkyjä.
Priscilla katsoi. Annan nykäisevä ja kutkuttava silmäluomi ei ollut ennustanut väärin eikä hänen silmänsä ollut pettänyt. Ristikkoportin holvikaaressa riippui pieni vaatimaton valkea plakaatti, johon oli kirjoitettu ilmoitus. Se kuului:
Vuokralle tarjotaan täysin kalustettuna. Lähempiä tietoja paikalla.
— Priscilla, sanoi Anna kuiskaukseksi hiljentyneellä äänellä.
Uskotko, että saamme vuokrata Karoliinan majan?
— En, sitä en kylläkään usko, tunnusti Priscilla. — Mikään niin suloinen ei ole koskaan mahdollisuuden rajojen sisäpuolella. Ihmeitten aika on ohi. Minä en tahdo toivoa. En voisi kestää toivon sammumista. He tahtovat tietysti siitä paljon enemmän kuin mitä me raukat voimme maksaa. Muista, että tässä kulkee Spoffordkatu.
— Meidän täytyy joka tapauksessa ottaa selko asiasta, virkkoi Anna päättävästi. — On liian myöhäistä mennä sinne tänä iltana, mutta huomenna me tulemme takaisin tiedustelemaan. Voi, Prissy, mitä, jos me saisimme tuon ihastuttavan paikan! Minusta on aina tuntunut, kuin kohtaloni olisi kytketty Karoliinan majaan — siitä saakka, kun näin sen ensi kerran.
X.
KAROLIINAN MAJA.
Seuraavana iltana he kulkivat päättäväisin askelin monivärisin kivin laskettua käytävää läpi puutarhan. Huhtikuun tuuli humisi petäjissä, ja lehdoissa kahisivat kultarintakertut — paksut, hyvinsyötetyt, rohkeat pikku veitikat, jotka hyppelehtivät hiekkakäytävillä. Tytöt soittivat vähän arasti ovikelloa. Ovea tuli avaamaan iäkäs, hiukan nokinen palvelijatar. Eteisestä tultiin suoraan isoon arkihuoneeseen, missä iloisen uunivalkean ääressä istui kaksi naista. Hekin olivat harmahtavia kasvoiltaan ja vanhanpuoleisia. Jollemme ota lukuun sitä, että toinen näytti olevan seitsemänkymmenen ja toinen viidenkymmenen ikäinen, ei heidän välillään ollut juuri mitään eroa. Kummallakin oli hämmästyttävän suuret, veden väriset silmät terässankaisten silmälasien takana, myssy päässä ja harmaa saali hartioilla, kumpikin kutoi sukkaa kiirehtimättä, mutta samalla hellittämättä, kumpikin keinui verkkaan keinutuolissaan ja katsoi tyttöihin sanomatta sanaakaan. Kummankin naisen takana istui iso valkea posliinikoira, jossa oli pyöreitä, vihreitä täpliä, vihreä kuono ja vihreät korvat. Koirat vetivät heti puoleensa Annan mielikuvituksen, ja hän korotti ne kohta kaksoisjumaluudeksi, joka vartioi Karoliinan majaa.
Pari minuuttia kului kenenkään katkaisematta äänettömyyttä. Tytöt olivat liiaksi hermostuneita löytääkseen sanoja, eivätkä vanhukset enempää kuin vihreätäpläiset koiratkaan näyttäneet olevan halukkaita keskustelun aloittamiseen. Anna katsahti nopeasti ympärilleen. Miten rajattoman hauskan näköistä täällä oli! Lasiruutuinen ovi johti suoraapäätä petäjiä kasvavalle ruohokentälle, ja kultarintakertut tulivat uteliaina sipsuttaen portaille asti. Lattiaa peittivät pitkät kotikutoiset, heleänväriset matot. Sellaisia oli Marillan tapana kutoa vanhoista kangastilkuista kotona Vihervaarassa, mutta ne olivat joutuneet muodista pois kaikkialla muualla, Avonleassakin, jossa kuitenkin oli ymmärretty antaa arvoa kunnon tilkkumatoille. Ja tässä hienon Spofford-kadun varrella oli samanlaisia! Korkea, kirkkaaksi kiilloitettu kaappikello naksutti kuuluvasti ja juhlallisesti eräässä nurkassa. Pieniä, ihastuttavia seinäkaappeja oli asetettu avonaisen takan kummallekin puolelle, ja niiden lasiovien takaa näkyi vilahdukselta omituisia posliinitavaroita. Seinillä riippui vanhoja kuparipiirroksia ja silhuetteja. Eräästä nurkasta kulki portaat yläkertaan ja ensimmäisellä, jotakuinkin matalalla olevalla askelmalla oli leveä ikkuna ja sen alla houkutteleva, siniseksi maalattu penkki. Kaikki näytti juuri sellaiselta, millaiseksi Anna edeltäpäin oli kuvitellut.