Äänettömyys oli jo käynyt verrattain painostavaksi, ja Priscilla nipisti Annaa merkiksi, että hänen tuli puhua.
— Me — me luimme ilmoituksesta, että tämä talo on vuokrattavana, aloitti Anna heikolla äänellä, kääntyen vanhemman naisen puoleen, joka nähtävästi oli neiti Karoliina Spofford.
— Niin, niin on, virkkoi neiti Karoliina. — Aioin juuri ottaa pois ilmoituksen tänään.
— Voi — me tulemme siis liian myöhään, sanoi Anna alakuloisesti. —
Neiti on jo vuokrannut sen toiselle?
— En, mutta me päätimme, ettemme vuokraa sitä ensinkään.
— Voi, kuinka ikävää, huudahti Anna ääni suruisena. — Minä olen niin ihastunut tähän paikkaan. Olin kovasti toivonut, että me saisimme sen vuokrata.
Silloin neiti Karoliina laski kädestään sukankutimensa, otti silmälasit nenältään, hankasi niitä, asetti ne jälleen nenälleen ja tarkasti ensimmäisen kerran Annaa ihmisolentona. Nuorempi nainen seurasi hänen esimerkkiään niin perinpohjaisesti, että hän olisi aivan hyvin voinut olla vanhemman peilikuva.
— Oletteko ihastunut siihen? kysyi neiti Karoliina korostaen. — Merkitseekö se, että te todellakin pidätte siitä, ettei se teistä ole vain pikkusievä? Nykyajan tytöt käyttävät niin liioiteltuja lausetapoja, ettei koskaan tiedä, mitä he oikeastaan tarkoittavat. Niin ei tehty minun nuoruudessani. Silloin ei nuoren tytön tapana ollut sanoa, että hän rakasti perunasosetta ja läskiä, aivan samalla äänensävyllä, jolla hän olisi voinut sanoa rakastavansa äitiään tahi Vapahtajaa.
Hyvä omatunto antoi Annalle rohkeutta.
— Minä pidän todellakin tästä paikasta, sanoi hän ujosti. — Ihastuin siihen heti kun näin sen syksyllä. Toverini ja minä tahtoisimme hyvin mielellämme koettaa omaa taloutta ensi vuonna, jotta ei tarvitsisi asua täysihoidossa. Siksi me olemme koettaneet saada vuokrata oman asunnon. Ja kun minä näin, että tämä talo oli vuokrattavana, tulin kovin iloiseksi.