— Siinä tapauksessa voitte sen saada, virkkoi Karoliina-neiti. — Maria ja minä päätimme tänään olla kokonaan vuokraamatta. Ne, jotka tulivat tänne katsomaan, eivät meistä olleet miellyttäviä. Meidän ei ole pakko vuokrata kotiamme. Meillä on varaa lähteä Euroopan-matkalle, niinkuin olemme aikoneet, vaikka kotimme olisi tyhjä ja asumatonkin. Olisihan tulo siitä hyvä olemassa, mutta en tahtoisi kullastakaan jättää kotiani sellaisten ihmisten haltuun, jotka ovat tunkeutuneet tänne urkkimaan ja katsomaan kaikkea. Mutta te olette toista lajia. Minä uskon, että pidätte meidän tuvastamme ja olette sille hyvä. Voitte sen saada.
— Kun vaan — kun vaan voisimme maksaa mitä pyydätte, änkytti Anna.
Karoliina-neiti mainitsi summan. Anna ja Priscilla katsoivat toisiinsa. Priscilla pudisti päätään.
— Niin paljon me emme kylläkään voi antaa, pelkään minä, virkkoi Anna ja räpytteli kiivaasti silmiään. — Meitä on vain muutama korkeakoulussa opiskeleva tyttö, ja me olemme köyhiä.
— Kuinka paljon olette laskeneet voivanne maksaa? kysyi
Karoliina-neiti, joka ei hetkeksikään lakannut kutomasta sukkaa.
Anna mainitsi summan, jonka he arvelivat voivansa antaa.
Karoliina-neiti nyökäytti vakavasti.
— Hyvä on. Niinkuin äsken sanoin, ei meille ole ehdottomasti välttämätöntä vuokrata tätä paikkaa. Me emme ole rikkaita, mutta me olemme siksi riippumattomia, että voimme matkustaa Eurooppaan. Minä en ole eläessäni ollut Euroopassa enkä uskonut koskaan sinne joutuvani — en ole siitä erikoisesti välittänyt. Mutta veljentyttärelleni tässä, Maria Spoffordille, on tullut halu lähteä sinne. Ja tehän kyllä ymmärrätte, että Marian ikäisen nuoren naisen ei sovellu kulkea yksin maita ja mantereita.
— Kyllä — luonnollisesti… sanoi Anna, huomatessaan, että neiti
Karoliina tarkoitti täyttä totta.
— Niin, eihän se kävisi mitenkään päinsä. Sentähden täytyy minun lähteä mukaan pitämään hänestä huolta. Minustakin on hyvin hauskaa päästä matkustamaan. Olen tosin seitsemänkymmenen vuoden vanha, mutta minusta tuntuu niinkuin minulla olisi vielä paljon tekemättä tässä maailmassa. Olisin kai lähtenyt Eurooppaan aikoja sitten, jos olisin tullut sitä ajatelleeksi. Aiomme jäädä sinne pariksi, ehkä kolmeksi vuodeksi. Kesäkuussa matkustamme ja lähetämme teille avaimen sitä ennen ja jätämme kaiken siinä kunnossa, että voitte muuttaa tänne milloin hyvänsä. Ne tavarat, joista olemme erikoisen arkoja, me siirrämme pois, mutta muita saatte käyttää.
— Jättääkö neiti posliinikoirat paikoilleen? kysyi Anna kainosti.