— Toivoisitteko niiden jäävän?
— Oi, minä kyllä toivoisin! Ne ovat kauhean herttaisia.
Tyytyväinen ilme levisi neiti Karoliinan kasvoille.
— Minun täytyy sanoa, että annan hyvin suuren arvon noille koirille, virkkoi hän. — Ne ovat sadan vuoden vanhoja ja ovat istuneet tässä avonaisen takan kummallakin puolella siitä saakka kun veljeni Aaron toi ne mukanaan Lontoosta viisikymmentä vuotta sitten. Spoffordkatu on saanut nimensä veljeni Aaronin mukaan.
— Se oli oikein miehinen mies, sanoi neiti Maria, joka nyt ensi kerran puuttui puheeseen. — Hänen vertaistaan ei tapaa nykyään.
— Hän oli sinulle hyvä setä, Maria, virkkoi neiti Karoliina huomattavasti liikutettuna. — Sinulle on varmaan jäänyt muisto hänestä?
— Tulen muistamaan häntä, niin kauan kuin elän, vastasi Maria-neiti juhlallisesti. — Näen hänet nytkin silmieni edessä seisomassa tuossa uunivalkean ääressä kädet takinliepeiden alla ja suu hyväntahtoisessa hymyssä.
Neiti Maria otti esiin nenäliinansa ja pyyhki silmiään, mutta neiti Karoliina palasi päättäväisesti tunteiden ylemmistä piireistä aineellisiin asioihin.
— Koirat saavat siis olla paikoillaan, jos te lupaatte huolellisesti varoa niitä, sanoi hän. — Niiden nimet ovat Gog ja Magog. Gog katsoo oikeaan ja Magog vasempaan. Ja sitten vielä eräs asia. En voi uskoa teillä olevan mitään sitä vastaan, että talo saa pitää vanhan nimensä "Karoliinan maja".
— Oi, miten voitte ajatellakaan! Juuri sitä me pidimme heti ensimmäisestä päivästä aivan erikoisen hauskana.