— Minä huomaan, että te olette järkeviä tyttöjä, sanoi Karoliina-neiti hyväksyvästi — Mutta eikö ole hullua, että jokainen, joka ennen teitä tuli katsomaan taloa, kysyi kävisikö päinsä saada ottaa pois nimikilpi siksi aikaa, kun he asuvat täällä. Sanoin heille suoraan, että nimi liittyi tähän paikkaan. Talon nimi on ollut Karoliinan maja siitä saakka kuin veljeni Aaron jätti sen minulle testamentissaan, ja Karoliinan majana se pysyy, kunnes minä kuolen ja Maria kuolee. Kun niin pitkälle päästään, saa uusi omistaja antaa tuvalle miten komean nimen hän suinkin tahtoo. Se ei koske meitä. Mutta teitä ehkä huvittaa kulkea talon läpi katsomassa kaikkea, ennenkuin me pidämme asian ratkaistuna.
Uusi tutkimusretki herätti tytöissä mitä suurinta ihastusta. Paitsi suurta arkihuonetta eli vierashuonetta oli alakerrassa keittiö ja pieni makuuhuone. Yläkerrassa oli kolme huonetta, yksi iso ja pari pientä. Anna rakastui heti toiseen näistä kahdesta huoneesta, jotka olivat mäntymäelle päin, ja toivoi saavansa sen. Siinä oli siniset seinäpaperit ja pieni vanhanaikainen peilipöytä, kirkkaaksi kiilloitetut kynttilänpitimet molemmin puolin. Pikkuruutuista ikkunaa kehysti valkeat musliiniverhot rypytettyine kaistaleineen, ja ikkunan alla oli pieni penkki, joka viekoitteli huoneen asukasta istuutumaan siihen lukemaan taikka haaveilemaan.
— Kaikki on niin ihastuttavaa, että me varmaankin heräämme ja huomaamme sen suloiseksi uneksi, joka katoaa kukon laulaessa, virkkoi Priscilla heidän mennessään kotiin.
— Minusta neiti Karoliina ja hänen veljentyttärensä näyttävät siksi tanakoilta, etteivät he aivan helposti haihdu häipyvänä sumuna, nauroi Anna. — Voitko kuvitella heitä maapallon matkailijoina — varsinkin saaleissa ja myssyissä, jotka näimme.
— Luultavasti he riisuvat ne yltään, kun he todella lähtevät matkalle, sanoi Priscilla, mutta sukankutimen he varmasti ottavat mukaansa kaikkialle. Siitä on heidän suorastaan mahdoton luopua. He tulevat kävelemään Rooman Pietarinkirkon holvien alla kutoen sukkaa, siitä olen varma. Mutta sillaikaa me asumme Karoliinan majassa, jota ei saa ristiä uudestaan, oikein Spoffordkadun varrella. Minusta tuntuu jo kuin olisin puolittain miljoonanomistaja.
— Minä olen niin suunnattoman iloinen, että vain tahtoisin riemuita ja laulaa, sanoi Anna.
Samana iltana Philippa Gordon koputti erästä ovea Johanneksenkadun kolmessakymmenessäkahdeksassa ja heittäytyi Annan vuoteelle aivan elämään kyllästyneenä.
— Rakkaat ihmiset, minä olen niin väsynyt ja lopussa, että voisin hypätä… Olen seisonut päälläni matka-arkussa ja pakannut koko päivän.
— Pakkaaminen oli luonnollisesti kaksi kertaa rasittavampaa kuin sen olisi tarvinnut olla, siksi ettet voinut ratkaista mitä oli pantava pohjalle ja mitä päälle, nauroi Priscilla.
— Kas vaan, sinä arvasit ihan oikein! Niin, kun minä vihdoin olin saanut pakatuksi kaiken ja minun emäntäni ja hänen palvelijattarensa olivat istuneet kumpikin matka-arkun kannella painamassa niin paljon kuin jaksoivat, jotta saisin sen lukkoon, niin minä huomasin pakanneeni aivan alimmaksi pohjalle koko joukon tavaroita, joita välttämättä tarvitsin lukukaudenpäättäjäisissä. Ei auttanut siis muu kuin avata arkku taas, viskellä ja etsiä kokonainen tunti, jotta saisin esiin, mitä tarvitsin. Väliin luulin saaneeni käsiini sen, mitä etsin, ja minä vedin ja kiskoin niin paljon kuin jaksoin, ja se olikin sitten aivan muuta, semmoista, mikä olisi mainiosti saanut pysyä paikoillaan. Anna, minä en sanonut mitään rumia sanoja.