— Jane on herttainen ja kunnon tyttö, sanoi uskollinen Anna. — Hän ei ole koskaan koettanut hankkia huomiota osakseen, niinkuin monet muut.
— Ei olekaan, hän ei ole koskaan juossut poikien jälkeen, jos sitä tarkoitat, virkkoi Rakel-rouva. — Mutta hän tahtoisi mielellään joutua naimisiin, kuten kaikki muutkin. Mitä muuta tekemistä hänellä olisi kaukana lännessä — jossain maailman matkojen takana, mistä tietää vain sen verran, että miehiä on paljon ja naisia harvassa? Hyh — minä en jaksa kuulla sitä…
Janea ei Anna kuitenkaan sinä päivänä katsonut huolestuneesti ja ihmeissään, vaan Ruby Gillistä, joka istui lauluparvella Janen vieressä. Miten oli Rubyn laita? Hän oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen, mutta hänen sinisissä silmissään oli kuumeinen loiste ja poskien heleä puna oli melkein huolestuttavan korea. Hän oli sitäpaitsi laihtunut ja käynyt heikon näköiseksi, laulukirjaa pitelevät kädet näyttivät melkein läpikuultavilta kuin kukan lehdet.
— Onko Ruby Gillis sairas? kysyi Anna rouva Lyndeltä, kun he yhdessä menivät kirkosta kotiin.
— Ruby Gillis on kuolemaan tuomittu, hänessä on lentävä keuhkotauti, vastasi rouva Lynde tuimasti. — Sen tietää koko maailma, paitsi hän itse ja hänen perheensä. He eivät huomaa sellaisia asioita. Jos kysyt heiltä, voi hän erinomaisen hyvin. Hän ei ole jaksanut hoitaa opettajatartointaan sen jälkeen kun hänellä oli keuhkokuume talvella, mutta hän lupaa ryhtyä taas opetustyöhön syksyllä, ja hän hakee paikkaa Valkorannassa. Tyttöparka, hän makaa varmasti haudassa, kun lehdet syksyllä putoavat.
Anna kuunteli tätä äänettömän kauhun vallassa. Oliko mahdollista, että Ruby Gilliksellä, hänen vanhalla koulutoverillaan, josta hyvin paljon pidettiin, oli vain vähän aikaa elettävänä? Oli kaameata sitä ajatella. He olivat tosin joutuneet verrattain kauas toisistaan vuosien kuluessa, mutta vanha tyttö-ystävyys yhdisti heitä vieläkin, ja Anna tunsi piston sydämessään. Ruby oli kaikista nuorista tytöistä vilkkain, iloisin ja keimailevin. Tuntui mahdottomalta sovittaa kuolemaa ja katoovaisuutta häneen. Hän oli jumalanpalveluksen jälkeen tullut sydämellisesti tervehtimään Annaa ja pyytänyt häntä seuraavana iltana luokseen.
— Tiistaina ja keskiviikkona se ei sovellu, sanoi hän jonkinlaisella ylpeydellä. — Konsertti toisena päivänä ja isot kutsut toisena, hyvä ystävä. Herb Spencer ja minä menemme yhdessä — hän on nykyään minun… Mutta lupaa varmasti tulla huomenna. Tahtoisin kauhean mielelläni puhua sinun kanssasi. Tahdon kuulla kaikesta, mitä olet tehnyt korkeakoulussa.
Anna ymmärsi, että Rubyn mieli teki puhua omista valloituksistaan, mutta hän lupasi tulla, ja Diana tarjoutui tulemaan mukaan.
Tytöt kulkivat ääneti eteenpäin. Alkoi jo hämärtää. Kultarintakertut visersivät korkealla puitten latvoissa jäähyväisiä laskevalle auringolle, ja niiden riemuitseva laulu täytti kullaltahohtavan ilman. Sammakkojen kurnutus kuului lammesta ja suomaista peltojen takaa, missä oras alkoi nousta ja varttua elähyttävän auringon ja sadekuurojen vaikutuksesta. Ilma oli täynnä vastaleikattujen karhunmaaramapensasten raikasta tuoksua. Valkeita sumuharsoja leijaili äänettömissä notkoissa, ja sinihohteiset tähdet kuvastuivat puroon, joka jyrkkien rantojen välissä virtasi.
— Kuinka ihana auringonlasku! sanoi Diana. — Katso Anna, on kuin näkisi toisen maan kangastavan. Sen rantama on tuo purppuraisten pilvien äyräs, ja erillään uiskenteleva valoisa hattara muistuttaa kultaista merta.