— Minun täytyy kai lähteä kotiin, sanoi hän koettaen pysyä luontevana, mikä yritys kuitenkin teki hiukan teennäisen vaikutuksen. — Marillaa vaivasi nyt iltapäivällä hänen tavanmukainen päänsärkynsä, ja kaksoiset ovat varmasti taas olleet jossain kauhistuttavassa pahanteossa. Minun ei olisi pitänyt mitenkään olla näin kauan poissa.
Annan jutellessa tähän tapaan, jotakuinkin hajanaisesti, he tulivat Vihervaaraan erkanevalle tielle. Gilbert-raukalla tuskin oli tilaisuutta pistää väliin paria sanaa silloin tällöin. Heidän erotessaan Anna tunsi helpotusta. Outo arkuus Gilbertiä kohtaan oli päässyt hänessä valtaan siitä hetkestä lähtien, jolloin hänen mielestään hänen tunne-elämäänsä peittävä verho äkkiä oli vedetty syrjään Kaikurannan puutarhassa. Jotain vierasta ja kylmää oli tunkeutunut entiseen kouluaikojen viihtyisään toveruuteen — jotain, joka uhkasi sen täydelleen turmella.
— En ole koskaan ennen tuntenut iloa siitä, että Gilbert on lähtenyt tiehensä, ajatteli Anna puolittain häpeissään, puolittain pahoillaan, kulkiessaan Vihervaaraan vievää tietä pitkin. — Jos hän jatkaa noita tuhmuuksiaan, on meidän ystävyytemme pilalla. Enkä minä tahdo, että se turmeltuu — se ei saa turmeltua. Miksi pojat eivät voi olla järkeviä?
Annalla oli hämärä aavistus, ettei hänen "järkevyys"-käsitteittensä kanssa ollut juuri enempää sopusoinnussa sekään, että hän yhä edelleen tunsi Gilbertin käden lämpimän kosketuksen yhtä selvästi kuin sinä lyhyenä hetkenä, jolloin Gilbert painoi sitä omaa kättään vastaan. Samoin hänellä oli vahvat epäilyksensä siitä oliko "järkevää" pitää tätä tunnetta kaikkea muuta kuin epämiellyttävänä — tunnetta, joka oli äärettömän erilainen kuin se, mitä samanlainen temppu Charlie Sloanen suorittamana oli herättänyt, kun Anna erään tanssin ajan oli istunut mainitun nuoren herran kanssa Valkorannan kutsuissa pari iltaa sitten. Kaikki häiritsevät ajatukset rakastuneista nuorukaisista häipyivät kuitenkin hänen mielestään heti kun hän taas sai hengittää Vihervaaran keittiössä kaikenlaisten kodikkaiden tuoksujen täyttämää ilmaa. Penkillä istui kahdeksanvuotias poikanen vuodattaen surun kyyneleitä.
— Mikä nyt on, Davy? kysyi Anna ottaen hänet syliinsä. — Missä ovat
Marilla ja Dora?
— Marilla panee juuri Doraa nukkumaan, nyyhkytti Davy, — ja minä itken, kun Dora putosi kellarinportaita alas — hän meni ihan nurinniskoin ja nahka lähti nenästä, ja —
— Vai niinkö kävi, no niin, älä nyt kuitenkaan itke noin kauheasti!
Onhan sinun tietysti sääli pikku siskoa, mutta hän ei parane siitä,
että sinä vaan itkeä pillität. Kyllä hän huomenna taas on terve,
Davy-poju, saatpas nähdä… Itkemisestä ei ole suurta apua…
— En minä itke siksi, että Dora putosi kellarinrappusia alas, keskeytti Davy ja katsoi Annaa väärinkäsityksestä loukkaantuneena. — Minä itken siksi, etten ollut näkemässä, kun hän putosi… Kaikki, mikä on hauskaa, sattuu, kun minä olen poissa.
— Mutta Davy! — Annan täytyi ponnistaa kaikki voimansa saadakseen naurunsa pidätetyksi. Olisiko sinusta todellakin hauskaa nähdä pikku Dora-paran putoavan ja loukkaantuvan?
— Ei häneen paljon sattunut, vastasi Davy uhmaavasta. — Kyllä kai sinä tiedät, että olisin ollut pahoillani, jos hän olisi kuollut. Mutta me olemme aika sitkeähenkisiä, Dora ja minä. Kuule, eräänä päivänä Herb Blewett tipahti tallinvinniltä suoraan luukusta, josta heinät ja kaurat työnnetään, ja joutui samaa kyytiä talliin, missä on kauhean vihainen hevonen, joka potkii ja puree, ja putosi ihan sen jalkoihin. Hänet saatiin kumminkin elävänä ulos, kolme pikku luuta oli vain poikki. Rouva Lynde sanoi, että on ihmisiä, joista ei saa henkeä lähtemään lihakirveelläkään. Tuleeko rouva Lynde tänne huomenna, Anna?