Täti Atossa oli ilmeisesti sitä mieltä, että tuon edullisen muutoksen pitäisi jatkua vielä hyvän aikaa. Hän leikkasi edelleenkin perunoitaan reippain ja varmoin ottein.
— Tuskinpa kannattanee pyytää teitä istumaan? jatkoi hän ääni happamana. — Täällähän ei ole mitään hauskaa tarjottavana tuollaisille neideille. Kaikki muut ovat tiessään.
— Äiti lähetti terveisiä ja pyysi saada antaa tädille tämän pienen ruukun rabarberihyytelöä, sanoi Diana ystävällisesti. — Hän keitti sen tänään ja arveli sen ehkä maistuvan.
— Kiitos vaan, sanoi Atossa-täti yhtä äreästi kuin ennenkin. — Äitisi hyytelö ei ole milloinkaan ollut erikoisesti minun heikkouteni — hän imellyttää aivan liiaksi. Hiukan minä kai kuitenkin koetan saada alas. Ruokahaluni on ollut surkeanpuoleinen nyt keväällä. Minä olen kaikkea muuta kuin terve, jatkoi Atossa-täti painokkaasti, mutta kuitenkin täytyy minun puuhata ja touhuta. Täällä ei tarvita sellaisia, jotka eivät osaa tehdä työtä. Ellei sinulle tuota liiaksi vaivaa, tahtoisitko viedä hyytelöpurkin ruokakonttoriin? Minulla on kova kiire saada nämä kurjat perunat valmiiksi illaksi. Teidän tapaisenne hienot naiset eivät kai milloinkaan ole näin karkeassa työssä. Taidatte pelätä käsien pilaantuvan.
— Minä leikkasin aina siemenperunat, ennenkuin me vuokrasimme maat muille, virkkoi Anna hymyillen.
— Minä teen vieläkin sen, nauroi Diana — Kolme päivää istuin leikkaamassa viime viikolla. Mutta luonnollisesti, lisäsi hän kiusoitellen, minä aina iltaisin voitelin käsiäni ruusuvedellä ja sitruunamehulla ja vedin niihin vanhat, pehmeät hansikkaat, ennenkuin menin nukkumaan.
Atossa-täti kohotti nenänsä pystyyn ja tuhahti halveksivasti.
— Sinä olet varmaan oppinut tuon niistä monista typeristä aikakauslehdistä, joita ihmiset tilaavat nykyään. Niissähän annetaan neuvoja sekä käsien säilyttämisestä että tuuheista silmäripsistä ja kaikenlaisesta turhamaisuudesta ja koreudesta, — minä vain ihmettelen, kuinka sinun äitisi antaa sinun tuhlata aikaasi sellaiseen. Mutta hän on aina hemmotellut sinua. Kyllähän me aavistimmekin, kun George meni hänen kanssaan naimisiin, ettei hän ollut onnistunut vaimoa valitessaan.
Atossa-täti huokasi niin raskaasti kuin olisivat kaikki George Barryn avioliittoon kohdistuneet synkät aavistukset toteutuneet.
— Vai te lähdette? kysyi hän, tyttöjen noustessa paikoiltaan. —
Eipä olekaan mikään ilo jutella minunlaiseni vanhan akan kanssa.
Kylläpä sattuikin ikävästi, kun pojat eivät ole kotona.