— Me aiomme pistäytyä vähän Ruby Gilliksen luona, selitti Diana.
— Oh, ei ollenkaan tarvitse antaa selityksiä, virkkoi täti Atossa rakastettavasti. — Te vain pujahdatte sisään ja lennätte tiehenne niin sukkelaan että töin tuskin ennätätte sanoa hyvää päivää ja hyvästi. Korkeakoulun tapoja nähtävästi! Jos olisitte viisaita, niin te pysyttelisitte loitolla Ruby Gilliksestä. Tohtorit väittävät keuhkotaudin tarttuvan. Minä tiesin edeltäpäin, että Ruby sairastuisi johonkin tautiin, kun hän itsepintaisesti laittautui Bostoniin viime syksynä. Kun ei tyydy pysymään kauniisti kotona, sattuu aina jotain ikävää.
— Sellaista voi sattua, vaikka ei matkustakaan, virkkoi Diana. —
Välistä voi suorastaan kuolla.
— Silloin ei tarvitse ainakaan syyttää itseään, huudahti Atossa-täti voitonriemuisena. — Sinä Diana kuulut viettävän hääsi kesäkuussa.
— Ei ole vielä päätetty mitään varmaa, vastasi Diana vältellen.
— Minä en kehoita sinua lykkäämään häitäsi liian kauas, sanoi Atossa-täti hyvin painokkaasti. — Sinun ulkomuotosi on kohta mennyttä, sinussahan on vain iho ja tukka. Ja Wrightien Suvussa miehet ovat huikentelevia. Anna, sinun ainakin pitäisi käyttää hattua, sinähän olet niin täynnä kesakoita, että on aivan synti ja häpeä. Kas vaan, hän taitaa punastua. Emmeköhän me liene kaikki sellaisia, jommoisiksi Herra on meidät luonut. Saanko lähettää terveiseni Marilla Cuthbertille? Eipä siksi, että häntä milloinkaan olisi haluttanut tulla minua katsomaan, senjälkeen kun muutin Avonleahin, mutta minun ei kai pitäisi valittaa. Cuthbertin perhe on aina pitänyt itseään jo vähän parempana paikkakunnan muita tavallisia, yksinkertaisia ihmisiä.
— Eikö hän ole kauhea! läähätti Diana kun he olivat kulkeneet pitkän matkaa toista tietä, jolle olivat kääntyneet.
— Hän on kamala, puhkui Anna. — Mutta ajattele myöskin millaista olisi kulkea koko elämänsä Atossa-nimisenä! Sekin jo voisi katkeroittaa kenen hyvänsä. Hänen olisi pitänyt hankkia liikanimiä — esimerkiksi Kordelia. Se olisi varmasti auttanut paljon.
— Ihanaa, että siellä jo on käyty! virkkoi Diana. — Oikein pöyristyttää ajatella kuinka ilkeä hän on — kaiken, mitä hän sanoo, hän sanoo ilkeyksissään. Isä tietää kertoa hänestä hyvin hullunkurisen jutun. Ennen maailmassa Spencervalessa oli pappi, joka oli sekä kiltti että kelpo saarnaaja, mutta aika kuuro. Kun puhuttiin tavallisella keskusteluäänellä, ei hän voinut seurata ollenkaan. Ja pyhäiltoina oli tavallisesti kirkossa hartaushetki, jossa jokainen seurakunnan jäsen nousi vuorostaan lukemaan rukouksen tahi muutamia säkeitä raamatusta. Eräänä iltana Atossa-täti ilmoitti tahtovansa todistaa ja lausua "totuuden sanoja". Mutta mitään pyhän raamatun sanoja ei saatukaan kuulla, vaan hän otti käsiteltäväkseen useita läsnäolevista, yhden kerrallaan, hän mainitsi heidät nimeltä ja läksytti mitä kauheimmalla tavalla ja puhui siitä, miten he olivat käyttäytyneet ja penkoi kaikki juorut ja kaikki häväistysjutut viimeisten kymmenen vuoden ajalta. Lopuksi hän sanoi saaneensa oikean inhon Spencervalen kirkkoa kohtaan, vakuutti, ettei milloinkaan enää aikonut astua sen ovesta sisään ja että toivoo Jumalan rangaistuksen oikein pian kohtaavan koko seurakuntaa. Hän istui sitten paikoilleen aivan hengästyneenä vuolaan sanatulvansa jälkeen, ja pastori, joka ei ollut kuullut sanaakaan siitä, mitä täti oli sanonut, kumarsi päätään ja sanoi hartaasti: Amen. Kuulkoon Jumala hurskaan sisaremme pyynnön! — Jospa kuulisit isän kertovan tuon jutun!
— Mitä juttuihin tulee, Diana, aloitti Anna matalalla tuttavallisella äänellä, niin kuule, minä olen viime aikoina hyvin paljon ajatellut, enkö voisi tekaista pientä juttua — kertomusta, joka kelpaisi painettavaksi…