— Mutta ne on suurempia, sanoi Dora.
— Ei ne tee sinulle yhtään mitään. Älä viivyttele, vaan tule. Tämä on kivaa. Kun minä tulen suuteksi, en minä koskaan vaivaudu kirkkoon. Kyllä minä laitan, että pääsen taivaaseen muutenkin.
— Sinä joudat siihen toiseen, ilkeään paikkaan, ellet pyhitä pyhäpäivää, varoitti Dora-raukka lähtien laahustamaan Davyn perästä hyvin vastahakoisesti.
Mutta Davy ei pelännyt — vielä. Tuo n. s. ilkeä paikka oli hämärässä etäisyydessä, mutta Cottonin poikien kanssa tehtävä iloinen kalastusmatka kangasti aivan lähellä. Hän olisi vain toivonut Doran kulkuun vähän enemmän vauhtia. Dora käveli jörönä, katseli vähänväliä taaksensa ja piti suunsa niin supussa kuin voisi milloin hyvänsä purskahtaa itkuun. Aina tyttöjen täytyy pilata kaikki… Davy ei nyt kuitenkaan sanonut "peeveli" — ei edes ajatuksissaan. Hän ei suinkaan katunut sitä mitä oli sanonut neljännestuntia aikaisemmin — eihän se tullut kysymykseenkään — mutta ei kannattanut uhmata Valtoja liiaksi samana päivänä.
Cottonin nuori väki leikki takapihalla ja tervehti Davya äänekkään ihastunein huudoin. Pete, Tommy, Adolphus ja Mirabel-sisko nauttivat täysin siemauksin vapaudestaan äiti-muorin, isän tai vanhempien sisarien häiritsemättä, nämä kun olivat lähteneet pois hevosella. Dora oli iloinen siitä, että Mirabel edes oli kotona, hänestä oli matkalla tuntunut kolkolta joutua yksin tuohon poikaliutaan. Mirabel oli täysin pojan veroinen, yhtä telmivä, päivettynyt ja rohkea. Mutta hänellä oli kuitenkin hameet ja nauhasolmukkeet rotanhäntäpalmikoissaan.
— Nyt me ollaan tultu kalastamaan teidän kanssa, selitti Davy.
— Se on kivaa, ulvoi Cottonin joukko. Kaikki ryntäsivät heti matoja kaivamaan, ja Mirabel juoksi etunenässä ruosteinen kasari kädessä löytöjen tallettamiseksi. Doran mieli olisi tehnyt istahtaa itkemään. Voi, kun tuo halpamainen Frank Bell ei olisi suudellut häntä! Silloin hän olisi voinut olla Davysta välittämättä ja mennä mitä parhaimmalla omallatunnolla rakkaaseen pyhäkouluun.
Kalastusretkeilijät eivät luonnollisestikaan uskaltaneet lähteä pienelle järvelle, sillä sieltä heidät olisi huomannut kirkkoväki. Heidän oli pakko tyytyä puroon, joka virtasi metsän läpi Cottonin pihan takana. Se oli täynnä taimenia, ja päivä oli hauska — ainakin Cottonin pojille. Ja näytti siltä kuin Davyn olisi ollut oikein hauska. Hän oli vetänyt kengät ja sukat jalastaan — tällainen varovaisuus ei ollut suinkaan hänelle ominaista — ja esiintyi paljain jaloin, edessään Cottonin vanhemman sisaren hihallinen esiliina. Siinä asussa hän oli valmis uhmaamaan suon, rämeen ja puron kaikkia hirviöitä. Dora murjotti ja torjui kaikki lähentelevät yritykset talonväen puolelta. Hän seurasi vaieten toisten harharetkiä lätäköstä lätäkköön, puristi lujasti raamattuaan ja lukukirjaansa ja ajatteli mieli katkerana rakasta luokkaansa, jossa hänen sinä hetkenä olisi pitänyt istua todellisena kaunistuksena jumaloimansa opettajan edessä. Sen sijaan hän juoksi sotkuisassa, pistävässä pensaikossa kelvottomien poikien kanssa koettaen kaikin tavoin suojella hienoa valkeata pukuaan repeämästä ja tahraantumasta ja kenkiään vajoamasta liejuun. Mirabel oli tarjonnut hillotahrojen peittämää esiliinaansa suojaksi, mutta Doran mieleen oli varoittavana muistunut sananparsi, jossa puhuttiin joutumisesta "ojasta allikkoon", ja hän kieltäytyi sitä ottamasta.
Taimen tarttui onkeen ihmeellisesti, kuten aina sunnuntaisin. Tunnin kuluttua urheilevat nuoret herrat olivat saaneet kaloja kuinka paljon tahansa, joten he Doran suureksi helpotukseksi jälleen palasivat kotiin. Dora istuutui ylhäisesti eristäytyen ja huolellisesti alasvedetyin hamein pihan kanakopille, kun taas muut ryhtyivät juoksuleikkiin, joka sai maan tömisemään. Sitten koko seurue kiipesi sikolätin katolle ja kaiversi nimensä melkein saavuttamattomissa olevaan hirteen. Kanakopin lattea katto sekä vieressä oleva pieni heinäruko antoivat Davylle nerokkaan päähänpiston. Ihana puolituntinen vietettiin kiipeämällä katolle ja syöksymällä siitä pää edellä alas heiniin huutaen ja nauraen.
Kielletytkin huvit päättyvät. Kun vaununpyöräin kumea tärinä sillalla ilmaisi kirkkoväen palaavan kotiin, katsoi Davy lähtöhetken tulleen. Hän irroitti yltään suojaavan vaatetuksensa, veti jälleen jalkaansa kaikesta huolimatta merkillisen tahmeat sukkansa ja kenkänsä ja käänsi huoaten selkänsä ihanalle taimensaaliilleen. Olisipa kannattanut viedä kotiin…