Davy otti lasistaan suunnattoman kulauksen vettä suuhunsa ja huuhtaisi alas viimeisen omantunnon epäröimisen. Hän esitti erittäin sujuvasti erään hyvin kauniin tekstin, joka hänen oli täytynyt oppia ulkoa muutama viikko takaperin. Onneksi tuli paisti, ja rouva Lynde lakkasi kysymästä, mutta Davyn ruokahalu oli pilalla. Ruoka ei maistunut, kuten tavallisesti, eikä hän jaksanut syödä muuta kuin annoksen mannaryyni vanukasta mehukastikkeen kera.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi Lynden täti ihmetellen eikä suinkaan aiheettomasti. — Oletko sairas? Sinä näytät niin kalpealta. Sinun on parasta olla leikkimättä ulkona auringonpaisteessa nyt iltapäivällä, neuvoi rouva Lynde.
— Tiedätkö, kuinka monta valetta syötit täti Lyndelle päivällispöydässä? kysyi Dora nuhtelevasti heidän ollessaan kahden päivällisen jälkeen.
Malja vuosi yli äyräittensä… Davyn kiukku kävi ylivoimaiseksi, ja hän sähisi:
— En tiedä, eikä se kuulu minuun, ja pidä kitasi, muuten väännän leukasi.
Kiusaantunut nuorukaisparka vetäytyi sitten halkopinon suojaamaan soppeen saadakseen rauhassa harkita syntejään.
Vihervaara oli pimeä ja äänetön Annan palatessa kotiin. Hän meni nopeasti levolle, sillä hän oli hyvin uninen ja väsynyt. Edellisellä viikolla oli Avonleassa ollut useita pieniä juhlatilaisuuksia, jotka olivat kestäneet pikkutunneille asti. Tuskin oli Anna painanut päänsä tyynylle ennenkuin hänen silmänsä menivät umpeen. Mutta samassa ovi aukeni hiljaa, ja surkea, rukoileva ääni sanoi: "Anna".
Anna nousi unenpöpperössä istualleen.
— Davy, sinäkö? Mikä on?
Pieni valkopukuinen olento tassutteli lattian poikki ja hiipi tuolille Annan pään puolelle.