— Mutta Anna, sinähän et näytä ollenkaan iloiselta? huudahti Diana.
Anna tekaisi heti hymyilyn, jolla kirkasti kasvonsa.
— Tietysti en voi olla muuta kuin iloinen epäitsekkäästä halustasi tuottaa minulle iloa, sanoi hän hitaasti. — Mutta ymmärräthän —; se tuli niin odottamatta — minä en oikein käsitä…Eihän minun kertomuksessani sanallakaan mainittu — Annan oli vaikea saada tuota sanaa huuliltaan — mikä koski — leivinpulveria.
— Ei mainittukaan, mutta sen minä lisäsin siihen, sanoi Diana huomattavasti tyynempänä. — Se ei ollut ollenkaan vaikeata — minähän totuin hiukan kirjailijatoimeen Historiallisen kerhon aikana. Muistathan kohdan, missä Semiramis sekoittaa kakkutaikinan — minusta se oli vähän niinkuin epärunollista sankarittarelle, mutta sinä pidit kovasti siitä kiinni — no, kuten sanoin, siihen minä vain lisäsin, että Semiramis sekoitti kakkuun Rolling-Yhtiön leivinpulveria, minkä vuoksi se nousi niin mainiosti. Ja sitten lopussa, kun Percival syleilee Semiramista ja sanoo: "Minun sieluni rakastettu, tulevina ihanina vuosina kohoavat haavelinnamme ylpeät muurit" — niin minä vain lisäsin: "ja siellä me tulemme käyttämään aina yksinomaan Rolling-Yhtiön leivinpulveria".
— Höh! läähätti Anna-raukka, aivan kuin hänen ylitseen olisi kaadettu ämpärillinen kylmää vettä.
— Ja nyt sinä olet voittanut kaksikymmentäviisi dollaria, jatkoi Diana hyvin ihastuneena. — Minä olen kuullut, ettei Kanadan Nainen maksa enempää kuin viisi dollaria kertomuksesta.
Anna piti värisevin sormin etäällä itsestään inhoittavaa vaaleanpunaista paperiliuskaa.
— Niitä minä en tahdo — sinä olet ne ansainnut, Diana. Sinä olet lähettänyt kertomuksen ja tehnyt muutokset. Minä — minun päältäni ei tosiaankaan olisi koskaan tullut lähettää sitä. Siksi saat ottaa shekin. — Minä en nosta niitä rahoja.
— Oh, älä sano, kyllä vaan on hauskaa omistaa ne, jatkoi Diana. — Ei kannata puhua siitä pienestä vaivasta, mikä minulla on siitä ollut. Minulle riittää kunnia, kun olen palkinnon saajan hyvä ystävä. Nyt minun täytyy lähteä. Minun olisi pitänyt mennä kotiin suoraan postikonttorista, meillä kun on vieraita. Mutta minun täytyi livistää tänne kertomaan sinulle tämä suuri uutinen. Oi, kuinka minä iloitsen sinun puolestasi, Anna!
— Minä luulen, ettei maailmassa voi olla herttaisempaa ja vilpittömämpää ystävää kuin mitä sinä olet, Diana, virkkoi Anna ääni hieman väristen, ja minä voin vakuuttaa, että annan täyden arvon hyvälle tarkoituksellesi.