Anna avasi kirjeen vähän ihmeissään ja silmäili koneella kirjoitettuja rivejä.
"Neiti Anna Shirley,
Vihervaara.
Avonlea, Prinssi Edvardin saari."
"Arvoisa Neiti! — Meillä on täten ilo ilmoittaa Teille, että erittäin mielenkiintoinen ja onnistunut novellinne 'Semiramiksen sovitusuhri' on saanut äsken julistetun kilpailumme palkinnon 25 dollaria. Mainitun summan suuruinen shekki oheenliitetään. Olemme ryhtyneet toimenpiteisiin novellin julkaisemiseksi useissa Kanadan arvossapidetyimmistä aikakauslehdistä, jota paitsi me myöskin aiomme julaista sen lentokirjasena suuremman levikin saavuttamiseksi. Lausuen kiitoksemme hyväntahtoisesta mielenkiinnosta, jota te olette osoittanut yritystämme kohtaan piirrämme kunnioittaen
"Rollingin Paras Leivinpulveri-Yhtiö".
— Minun järkeni ei liiku, virkkoi Anna voimattomana.
Diana taputti käsiään.
— Oi, minä tiesin, että se saisi palkinnon, minä olin aivan varma…
Minä lähetin kertomuksesi palkintokilpailuun.
— Diana, mitä sinä sanot?
— Totta totisesti minä tein niin, sanoi Diana iloisesti hypähtäen vuoteenlaidalle istumaan. — Kun luin sanomalehdestä palkintokilpailusta, ajattelin paikalla kertomustasi, ja aioin ensiksi ehdottaa, että sinä itse lähettäisit sen. Mutta sitten pelkäsin, ettet olisikaan halukas — sinä olit melkein menettänyt luottamuksesi siihen. Ja sentähden minä päätin lähettää jäljennöksen, jonka olit antanut minulle ja olla luiskahtamatta mitään sinulle. Ellet olisi saanut palkintoa, et olisi myöskään mitään tietänyt eikä asia olisi voinut sinua suututtaa, sillä palkitsematta jääneitä kertomuksia ei lähetetä takaisin. Mutta ajattelin, että jos sinä saisit palkinnon, mistä minä olin jotakuinkin varma, niin se olisi sinulle mitä suurenmoisin yllätys, kultamuruni.
Diana ei yleensä ollut erikoinen terävänäköinen, mutta tänä hetkenä hän ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, ettei Anna näyttänyt kovinkaan ihastuneelta. Suunniteltu yllätys oli toteutunut, sitä ei voinut kieltää. Mutta miten oli ilon ja tyytyväisyyden laita?