KUN UNELMA TOTEUTUU…
— Nyt on vain viikko enää — sitten on taas lähdettävä Redmondiin, sanoi Anna. Hän oli koko lailla hyvillään siitä, että saisi palata työhönsä, kursseilleen ja Redmondin-ystäviensä luo. Karoliinan majaan liittyvät viehättävät tulevaisuuden kuvat kangastivat hänen mielessään. Pelkästään jo sen ajatteleminen toi mieleen kodikkuutta, vaikkei hän vielä milloinkaan ollut asunut "majan" seinien sisäpuolella.
Paljon onnea oli myös tuottanut kesän ihana, vapaa elämä auringonpaisteessa ja metsän huminassa, samoin vanhat ilonaiheet, joista hän ei milloinkaan voinut kokonaan vieraantua. Hän oli herättänyt uudelleen henkiin ja syventänyt vanhoja ystävyyssuhteita ja oppinut suorittamaan käytännölliset askareet entistä suuremmalla kärsivällisyydellä ja nauttimaan pienestäkin huvista lapsellisen kiitollisena.
— Ei kaikkea sittenkään opita korkeakoulussa, ajatteli hän. — Voi tosiaan oppia seikan sieltä, toisen täältä.
Mutta voi — Annan hauskan kesäloman viimeisen viikon turmeli eräs noita harvinaisen kiusallisia pikku tapauksia, joita ilkeä kohtalo joskus tuo meidän tiellemme. Annan harras toivomus täyttyi, mutta tavalla, jota hän ei ollut milloinkaan aavistanut…
— No, oletko harrastanut kirjailijatointa viime aikoina? kysyi herra Harrison hyväntahtoisesti eräänä päivänä Annan juodessa teetä hänen ja hänen rouvansa luona.
— En, vastasi Anna verrattain kuivasti.
— No, niin, älä pane pahaksesi! Rouva Hiram Sloane kertoi tässä eräänä päivänä, että isoon kuoreen pantu, postimerkeillä varustettu kirje, joka oli osoitettu Rollingin Parhaimmalle Leivinpulveri-Yhtiölle Montrealiin, oli pistetty postikonttorin isoon kirjelaatikkoon kuukausi sitten ja hän epäili, että sen lähettäjä kilpaili palkinnosta, joka oli luvattu parhaimmasta kertomuksesta, missä mainitaan heidän erinomainen leivinpulverinsa. Hän sanoi, ettei käsiala ollut sinun, mutta minä tulin ajatelleeksi, että sinä ehkä kuitenkin olet koettanut onneasi.
— En olekaan! Minä kyllä näin ilmoituksen palkintokilpailusta, mutta sellainen ei pälkähtäisi milloinkaan päähäni. Minusta olisi ehdottomasti alentavaa kirjoittaa kertomus leivinpulverireklaamin vuoksi. Muistan hyvin, miten paljon näimme muutama vuosi sitten vaivaa Yhteiskuntaa Parantavassa Yhdistyksessämme saadaksemme Judson Parkerin estetyksi vuokraamasta koulupihaa ympäröivää aitaa ja maalaamasta sitä täyteen inhoittavia reklaami-ilmoituksia. Eräänä yönä heräsin ja sananmukaisesti uin hiessä — näin unta, että hän oli maalannut aivan portin viereen suurin punakeltaisin kirjaimin: Koettakaa meidän uutta maksaihraamme!
Tähän tapaan puheli Anna verrattain halveksivalla äänensävyllä, aavistamatta mitään nöyryyden kuilusta, joka häntä odotti. Samana iltana Diana tupsahti päätyhuoneeseen kirje kädessä, kirkassilmäisenä ja ruusuposkisena.