— Muistatko, kuinka Ruby Gillis osasi nauraa, kun hän oli iloinen? sanoi Davy äkkiä. — Nauraako hän taivaassa yhtä paljon kuin Avonleassa, Anna? Tahtoisin tietää.
— Luulen hänen varmasti nauravan, sanoi Anna.
— No mutta, Anna! asettui Diana vastustamaan näyttäen sekä loukkaantuneelta että hämmästyneeltä, vaikka koetti hymyillä.
— Miksi ei? kysyi Anna aivan vilpittömästi. — Etkö usko meidän koskaan nauravan taivaassa?
— Sitä — sitä minä en todellakaan ole niin tarkoin tullut ajatelleeksi, selitti Diana. — Mutta tuntuu siltä kuin se ei olisi oikein sopivaa… Pidetäänhän hyvin sopimattomana nauraa kirkossa.
— Mutta taivas ei ole kirkon kaltainen — aina, sanoi Anna.
— Tietysti ei, niin ainakin toivoisin, huomautti Davy. Muuten minä en tahtoisi tulla sinne. Huu — kuinka ikävää on kirkossa. Mutta minä en aiokaan kepertyä vielä moneen, moneen vuoteen. Minä tahdon elää sadan vuoden vanhaksi, niinkuin ukko Thomas Blewett Valkorannassa. Hän sanoo, että hän on tullut niin vanhaksi sentähden, että hän on aina polttanut piippua ja se on tappanut kaikki basillit. Saanko pian ruveta polttamaan piippua, Anna?
— Et, Davy, ethän sinä tahdo milloinkaan ruveta polttamaan, vastasi
Anna hajamielisenä.
— Niinkö luulet? Miltähän sinusta sitten tuntuu, kun basillit ovat minut tappaneet? sanoi Davy.