— Tiedän sen. Ja sinä olet jo minua auttanut. Mikään ei tunnu niin peloittavalta nyt kuin ennen. Hyvää yötä, Anna!
— Hyvää yötä, rakas pikku Ruby!
Anna astui hitaasti kotiin kuutamossa, joka täytti avaruuden hopeisella loistollaan. Tämä ilta oli tuonut häneenkin muutoksen. Elämä oli saanut toisen merkityksen, korkeamman tarkoituksen. Pinnalla kaikki jatkui entiseen tapaansa, mutta syvyydessä olivat tuntemattomat voimat joutuneet liikkeelle. Hänen ei saanut käydä samoin kuin Rubyn, perhosraukan. Maallisen elämän päättyessä ei toinen elämä saanut tuntua hänestä aivan uudelta ja oudolta, hän ei saanut värisyttävän pelon vallassa seisoa aivan tuntemattoman edessä — maailman edessä, joka oli vieras hänen ajatustavalleen ja josta hänen harrastuksensa ja aatteelliset tarkoitusperänsä olivat kaukana. Elämän pikkuseikat, niin suloisilta ja miellyttäviltä kuin ne ehkä tuntuvatkin satunnaisessa ympäristössään, eivät saa meille riittää päämääräksi, jota varten me elämme. Korkeammalle meidän täytyy asettaa päämäärämme. Taivaaseen tähtäävän elämän tulee alkaa jo täällä maan päällä.
Puutarhassa lausutut hellät jäähyväiset tulivat olemaan hyvästijättö ainiaaksi. Anna ei nähnyt Rubya enää elossa. Seuraavana iltana järjesti vielä tarmokas "Avonlean Yhteiskuntaa Parantava Yhdistys" juhlan Jane Andrewsille, jonka aivan piakkoin tuli lähteä matkalleen länteen. Ja keveiden jalkojen tanssiessa, kirkkaiden silmien loistaessa ja iloisten kielten jutellessa sai Avonleassa eräs sielu kutsun, jota oli ehdottomasti kuultava. Aamulla levisi talosta taloon tieto Ruby Gilliksen kuolemasta. Hän oli huomaamatta nukahtanut kuolemanuneen, tuskitta ja tyynesti, ja hänen kasvojaan kirkasti hymy. Kuolema oli varmaan saapunut hänen luokseen ystävänä ja vapauttajana kuljettaakseen hänet yli kynnyksen tuntemattomaan, eikä synkkänä viikatemiehenä, jota hän oli vavisten pelännyt.
Rouva Rachel Lynde vakuutti hautajaisten jälkeen, ettei hän kositaan ollut nähnyt mitään kauniimpaa kuin Ruby Gillis oli arkussaan. Lumivalkeaa pukua koristivat ihanat kukkaset, joita Anna oli sirotellut arkkuun, ja näky oli niin liikuttavan kaunis, että avonlealaiset muistivat sen vuosikausia ja puhuivat siitä. Ruby oli aina ollut harvinaisen kaunis, mutta hänen kauneutensa oli ollut tästä maailmasta ja hyvin maallista. Siinä oli ollut eräänlainen ivallinen ja uhmaava leima ja se oli näyttänyt vaativan ihailua. Sielu ei ollut koskaan siitä kuvastunut eikä äly sitä hienostanut. Mutta kuolema oli kosketuksellaan pyhittänyt sen. Se oli tuonut näkyviin piirteiden puhtauden ja ilmeen lempeän sielukkuuden, jota ei milloinkaan ennen Rubyssa ohut — se oh tehnyt saman, minkä epäitsekäs elämä, uhrauksiin valmis ihmisrakkaus olisi voinut Rubylle tehdä. Kun Anna kyynelten verhoamin silmin katseli kuollutta ystäväänsä, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi nähnyt ne kasvot, jotka Jumalan tarkoituksena oli ollut antaa Rubylle, ja sellaisina ne jäivät ainiaaksi hänen mieleensä.
Ennenkuin hautajaisvieraat lähtivät talosta, vei rouva Gillis Annan asumattomaan huoneeseen ja antoi hänelle pienen käärön.
— Tämän minä tahdon antaa sinulle, nyyhkytti hän — Se olisi ollut Rubynkin toivomus. Tässä on se kirjailtu kaitaliina, jota hän ompeli viimeiseen asti. Se ei ole aivan valmis — neula on vielä siinä, minne hänen väsyneet sormiraukkansa pistivät sen, kun hän viimeisen kerran tätä ompeli, kuolemansa edellisenä iltana.
— Meiltä jää aina jotain kesken, sanoi rouva Lynde pyyhkien silmiään. — Mutta luultavasti on työllämme aina jatkaja, kun me hellitämme.
— Kyllä on vaikea käsittää, että ihminen, jonka me aina olemme tunteneet, todellakin on kuollut ja poissa, virkkoi Anna, kun hän Dianan kanssa astui kotiin päin. Ruby on ensimmäinen meistä koulutovereista, joka kutsuttiin pois. Ja vähitellen, ennemmin tai myöhemmin, tulee meidän kaikkien vuoro.
— Niin kai on, sanoi Diana vaivautuneesti. Hän ei pitänyt tästä puheenaiheesta. Mieluummin hän olisi syventynyt pohtimaan hautajaisten yksityiskohtia, keskustelemaan kauniista valkeasta arkunpeitteestä ja sen riippuvista ripsuista, Herbert Spencerin surullisista kasvoista, Rubyn sisaren hillittömän hysteerisestä itkukohtauksesta — mutta niistä Anna ei viitsinyt puhua. Hän näytti olevan vaipunut unelmiin, ja Diana tunsi ikäväkseen, ettei hänellä ollut niissä mitään osaa.