— Minä tahdon elää, sanoi hän ääni väristen. — Minä tahdon elää niinkuin muutkin nuoret tytöt. Minä — minä tahdon mennä naimisiin sen kanssa, josta pidän, Anna. — Ja minä tahdon pieniä lapsia. Sinä tiedät, että minä olen aina rakastanut pikkulapsia, Anna. En voisi sanoa tätä koskaan kenellekään muulle kuin sinulle. Mutta minä tiedän, että sinä ymmärrät. Ja Herbert-raukka — hän — hän pitää minusta, ja minä pidän hänestä. Muut — muut eivät ole olleet minulle mitään, mutta hän on paljon. Ja jos minä vain saisin elää, tulisin hänen vaimokseen ja hyvin onnelliseksi. Voi, Anna, kuinka se tuntuu kovalta!
Ruby vaipui jälleen pieluksilleen nyyhkyttäen hillittömästi. Anna puristi hänen kättään, sielu tulvillaan myötätuntoa, sanatonta myötätuntoa, joka kenties auttoi Rubya enemmän kuin kaikki lohduttavat vakuutukset. Hetken kuluttua hän rauhoittui, ja nyyhkytykset taukosivat.
— Olen iloinen siitä, että olen puhunut sinulle avomielisesti, Anna, kuiskasi Ruby. — On tuntunut hyvältä saada purkaa sieluaan. Sitä olen kaivannut koko kesän — joka kerran, kun tulit, aioin avata sinulle sydämeni, mutta siitä ei tullut mitään. En voinut. Tuntui siltä kuin olisin suorastaan houkutellut kuoleman esiin, jos olisin sanonut kuolevani taikka jos joku muu olisi sanonut taikka viitannut siihen. Minä en tahtonut sanoa sitä tai edes ajatella niin pitkälle. Päivisin, kun ihmisiä oli ympärillä ja kaikki oli iloista, oli helpompaa olla sitä ajattelematta. Mutta öisin, kun oli kuumetta ja vääntelin unettomana sängyssäni, tuntui hirveältä, Anna. Silloin minä en voinut siitä päästä. Kuolema astui esiin ja tuijotti minua suoraan kasvoihin, kunnes minua alkoi niin peloittaa, että olisin voinut huutaa ääneen.
— Mutta nythän sinä et enää pelkää, Ruby, rakkahin pikku ystäväni? Sinun täytyy olla rohkea ja uljas ja uskoa, että kaikki kääntyy sinulle parhaimpaan päin.
— Koetan… Ajattelen, mitä sinä olet minulle sanonut ja koetan uskoa sitä. Ja sinä kai tulet minua katsomaan niin usein kuin voit, sano, etkö tulekin, Anna?
— Tulen, pikku Ruby.
— Ei kestä — ei kestä enää kauan. Tunnen sen. Ja minä tahdon mieluummin olla sinun seurassasi kuin kenenkään muun. Minä olen aina pitänyt sinusta eniten kaikista koulutovereista. Sinä et ollut koskaan kateellinen tahi halpamainen niinkuin muutamat muut. Emmy White kävi eilen minun luonani. Muistatko, että Emmy ja minä olimme niin tavattoman hyviä ystäviä kolme vuotta sitten, kun vielä kävimme koulua? Mutta sitten jouduimme riitaan kerran koulujuhlassa emmekä sen jälkeen ole puhuneet toistemme kanssa. Eikö se ole hassua? Nyt se tuntuu minusta niin mahdottomalta — olla loukkaantunut vuosikausia… Mutta eilen me sovimme täydellisesti. Hän sanoi, että hän mielellään olisi ottanut ensimmäisen askeleen kauan sitten, mutta hän pelkäsi, että minä nolaisin hänet. Enkä minä puhunut koskaan hänen kanssaan, sillä minä luulin, että hän vain kohauttaisi päätään ja kääntäisi minulle selkänsä. Eikö ole kummallista, että' voi olla sillä lailla piilosilla pääsemättä paikasta pois?
— Monet ikävyydet elämässä johtuvat vain väärinkäsityksestä, sanoi Anna. — Mutta nyt minun täytyy mennä, rakas. Kello on paljon — eikä sinun pitäisi maata täällä ulkona, ilta on kylmä.
— Tulet kai pian uudelleen?
— Oikein pian, sen minä lupaan. Ja jos voin auttaa sinua jollakin, niin teen sen hyvin mielelläni.