— Kaikki tietävät sen, virkkoi Ruby katkerasti. — Minäkin tiedän sen kyllä, minäkin — olen tiennyt sen koko kesän, vaikka en ole tahtonut sitä myöntää. Mutta Anna — hän kumartui ja tarttui kiihkeän rukoilevasti Annan käteen — minä en tahdo kuolla. Minä pelkään kuolla.
— Minkätähden sinä pelkäät sitä, Ruby? kysyi Anna hiljaa.
— Sentähden — sentähden — voi, en usko muuta kuin että pääsen taivaaseen, Anna. En minä ole niin kovasti rikkonut… Mutta — kaikki tulee olemaan erilaista. Mietin hyvin paljon maatessani — ja minua alkaa aina silloin niin peloittaa — ja kaipaan kovasti kotia. Kyllä kai taivaassa on hyvin ihanaa — niinhän sanotaan meille raamatussa — mutta, Anna, se ei ole kuitenkaan sitä, mihin me olemme tottuneet…
Annan sielussa välähti heikosti muisto lystikkäästä jutusta, jonka hän kerran oli kuullut Philippa Gordonilta. Vanha, tottumuksiinsa kangistunut ukko oli suunnilleen samaan tapaan lausunut epäilyksensä mitä tulee haudantakaisiin seikkoihin. Miehen sanat tuntuivat hyvin hullunkurisilta, Anna muisti vielä, miten he, Priscilla ja hän, olivat nauraneet niille. Rubyn kalpeiden, värisevien huulten lausumassa epäilyksessä ei kuitenkaan ollut mitään huumoria, ainoastaan syvää alakuloisuutta. Traagillista siinä oli se, että Rubyllä saattoi olla syytä epäilykseensä. Taivaaseen ei Ruby tosiaankaan ollut tottunut.
Iloinen, ajattelematon, huvitteluja täyteen ahdettu elämä, pintapuolinen katsantotapa ja kaikkien korkeampien tarkoitusperien halveksiminen eivät olleet suinkaan omiaan kasvattamaan häntä edessä olevaan suureen muutokseen taikka antamaan hänelle voimia katsoa vastaista elämää sillä tavoin, ettei siinä näkynyt yksinomaan peloittava ja käsittämätön.
Anna mietti avuttomana, mitä hän sanoisi lohdutukseksi. Miten hän parhaiten sovittaisi sanansa? Hänen oli vaikea lausua kenellekään sydämensä sisimpiä ajatuksia, puhua uusista käsitystavoista, jotka vähitellen olivat alkaneet orastaa hänen sisimmässään ja jotka koskettelivat nykyisen ja tulevan elämän suuria salaisuuksia, ja kaikkein vaikeinta oli puhua näistä asioista Ruby Gilliksen tapaiselle ihmiselle.
— Minä uskon, Ruby, aloitti hän epäröiden, että meillä ajatuksissamme on useinkin hyvin vääriä kuvitelmia iäisyydestä — siitä, mitä se on ja mikä meitä siellä odottaa. En usko sen saattavan olla kovin erilaista kuin meidän maallinen elämämme, kuten ihmiset tavallisesti näyttävät uskovan. Minä uskon, että me jatkamme elämäämme jotakuinkin samaan tapaan kuin me elämme täälläkin, vaikka paljon nöyrempinä ja kiihkeästi oppia janoavina… Ja me tulemme pysymään sellaisina kuin me aina olemme olleet — on vain helpompi olla hyvä ja — aina pyrkiä korkeimpaan… Kaikki esteet ja kompastuskivet raivataan tieltä, ja me näemme selvästi… Älä pelkää, Ruby.
— Minä en mahda sille mitään — en voi muuta kuin pelätä, sanoi Ruby ääni kyynelistä väristen. — Vaikka se olisikin totta, mitä sanot taivaasta — ja sinunhan on mahdoton olla varma, sinä kait vain kuvittelet, että niin on — siellä ei saata kuitenkaan koskaan olla aivan samanlaista kuin täällä. Se on mahdotonta. Ja minä tahdon elää täällä vielä. Minä olen niin nuori. En ole vielä ehtinyt saada sitä osaa elämästä, joka kuuluisi minulle. Olen taistellut epätoivoisesti saadakseni elää — ja mitä se kaikki nyt hyödyttää — minä olen kuolemaan tuomittu — minun täytyy kuolla ja jättää kaikki, johon olen kiintynyt.
Annan sydäntä kouristi tuska, katkerampi kuin mikään hänen ennen kokemansa. Hänen oli mahdotonta tuoda esiin mitään petollisia lohdutusnäkökohtia, ja kaikki, mitä Ruby sanoi, oli kauhistuttavan totta. Hänenhän täytyi todellakin jättää kaikki, mikä hänelle oli kallista. Hän oli koonnut vain tavaraa maan päällä, hän oli elänyt yksinomaan kaikkea vähäpätöistä ja epäolennaista varten, sellaista varten, mikä vain oli tästä maailmasta, mutta hän oli unohtanut sen, mikä on suurta, millä on iäisyyden kantavuutta, mikä luo sillan kahden olemassaolon välille ja tekee kuolemasta vain siirtymisen asunnosta toiseen — hämärästä auringon kirkastamaan päivään. Jumala kyllä ottaa Rubyn haltuunsa — se oli Annan luja usko — hän saa oppia paljon, hänkin… Mutta ei ollut kovinkaan ihmeteltävää, että hänen sielunsa juuri nyt sokeassa avuttomuudessaan tarrautui siihen ainoaan, minkä hän tunsi ja mistä piti.
Ruby nojasi toiseen käsivarteensa ja kohotti kirkkaat, kauniit siniset silmänsä hopeanhohteista avaruutta kohti.