Viettääkseen illan Rubyn luona oli Anna kieltäytynyt ajelusta kuutamossa kauniiseen Hiekkarantaan parin kilometrin päähän. Hän oli näin viettänyt Rubyn kanssa monet illat tänä kesänä, vaikka hän joskus epäili, ettei kummallekaan heistä ollut siitä mitään varsinaista iloa tai hyötyä, ja väliin hän kotimatkalla päätti olla enää tulematta.
Kesän lähestyessä loppuaan kävi Ruby kalpeammaksi. Hän oli kokonaan luopunut aikomuksestaan ryhtyä opettamaan — "isästä on parasta siirtää se syksyyn" — ja taiteelliset käsityöt, joita hän oli hyvin mielellään ommellut, liukuivat yhä useammin hänen väsyneistä käsistään. Hän oli kuitenkin aina iloinen ja täynnä toivoa, jutteli niinkuin ennenkin ja uskoi hiljaa salaisuuksiaan liehittelevistä kavaljeereista, heidän kilpailustaan keskenään ja särkyneistä toiveistaan. Annan mielestä juuri tämä teki käynnit hyvin turhanpäiväisiksi ja väsyttäviksi. Mikä ennen maailmassa oli kenties ollut lapsellista, mutta kuitenkin verrattain hauskaa, vaikutti nyt kaamealta; tuntui siltä kuin kuolema olisi kurjistanut elämän itsepintaisen ja ylimielisen naamion silmäaukoista. Mutta Ruby oli todella kiintynyt Annaan, eikä hän antanut ystävättären milloinkaan mennä, ennenkuin tämä oli luvannut tulla pian uudelleen. Rouva Lynde murisi tyytymättömänä, että Anna juoksi liian usein Rubyn luona ja että keuhkotauti voi tarttua häneen itseensäkin, ja Marillaakin alkoi arveluttaa.
— Joka kerran, kun käyt Rubyn luona, olet kotiin tultua aivan nääntyneen näköinen, sanoi hän.
— Koko juttu on hyvin surullinen, sanoi Anna matalalla äänellä. — Ruby ei näy ensinkään käsittävän, miten hänen laitansa on. Ja kuitenkin minusta tuntuu kuin hän tarvitsisi apua — ja omalla tavallaan pyytäisi sitä minulta — ja minä tahtoisin mielelläni auttaa häntä, mutta en kykene siihen. Koko ajan, kun istun hänen luonaan, on kuin näkisin hänen taistelunsa näkymätöntä vihollista vastaan, jota hän koettaa sysätä luotaan heikoilla voimillaan. Siksi tulen kotiin niin väsyneenä ja näännyksissä.
Tänä iltana Anna ei tuntenut samaa tunnetta yhtä voimakkaasti kuin tavallisesti. Ruby oli ihmeellisen hiljainen. Hän ei puhunut sanaakaan kutsuista, huviretkistä, puvuista tahi "pojista". Hän lepäsi riippuverkossa leppoisan valaistuksen ja väräjöivien varjojen viihdyttämänä. Puolivalmis käsityö oli koskematta, ja ystävälliset kädet olivat kietoneet ohuen valkean liinan hennoille olkapäille. Pitkät keltaiset palmikot — miten Anna kouluaikana oli kadehtinut näitä palmikoita! — riippuivat kummallakin puolen kasvoja. Hän oli irroittanut ne päästään ja poiminut pois hiusneulat — hän sai niistä päänsäryn. Heleä puna oli väistynyt poskilta, ja kalpeissa kasvonpiirteissä oli jotain lapsellista.
Kuu nousi kuultavan kirkkaalla taivaalla ja valoi sädeloistoaan untuvankevyille hattaroille. Hopeinen juova väreili pienen lammen pinnalla. Aivan Gilliksen pihan vieressä oli kirkko ja sen ympärillä vanha kirkkomaa. Kuutamo valaisi valkeita hautakiviä, joiden ääriviivat piirtyivät selvästi tummia puita ja pensasaitaa vasten.
— Kirkkomaa näyttää niin oudolta kuutamossa, virkkoi Ruby äkkiä. — Niin aavemaiselta! lisäsi hän väristen. — Anna nyt ei kestä enää kauan ennenkuin minäkin lepään tuolla. Sinä ja Diana ja muut tulette hehkumaan elämää, mutta minä lepään tuolla syvällä haudassani.
Hänen sanansa tulivat niin odottamatta, että Anna joutui kokonaan tasapainostaan. Aluksi hänen oli mahdoton vastata.
— Kyllä sinä tiedät, että niin on, jatkoi Ruby hieman terävästi.
— Tiedän kyllä, vastasi Anna matalalla äänellä. — Rakas Ruby, minä tiedän sen.