— Anna!
Pimeässä kuului jälleen tassutusta, ja joku suuntautui suoraan hänen vuodettaan kohti. Anna kohotti uneliaita silmäluomiaan.
— Multa, hyvä ystävä, mikä nyt taas on? kysyi hän koettaen estää ääntään kuulumasta kärsimättömältä.
— Anna, oletko huomannut, kuitilta herra Harrison sylkee? Uskotko, että minäkin oppisin sylkemään aivan samalla tavalla, jos oikein harjoittelisin?
Anna nousi äkkiä istualleen.
— Kuule nyt, pikku herra, virkkoi hän, nyt sinä menet heti nukkumaan, ja uskallapas vielä kerran tulla tänne kummittelemaan! Kuulitko sinä? Hyvästi nyt.
Davy livisti tiehensä eikä ilmestynyt näkyviin enää sinä yönä.
XIV.
KUTSU.
Anna istui Ruby Gilliksen seurassa Gilliksien puutarhassa, jonne hämärä hiljaa loi varjojaan. Iltapäivä oli ollut lämmin ja autereinen. Oli jälkikesän rehevä kukoistuksen aika. Auer viivytteli vielä notkojen rinteillä. Niityillä väikkyivät himmeästi villien asterien sinipunervat värisoinnut.