— Minusta sinä nyt sanoisit Jumalalle, että sinä kadut ja olet pahoillasi ja pyydät häneltä anteeksi.
— Oletko sinä antanut anteeksi, Anna?
— Olen, pikku Davy.
— Hi, hii, huudahti Davy ihastuneena, sama minusta sitten, antaako
Jumala vai eikö.
— Davy!
— No, kyllä minä — kyllä minä… virkkoi Davy nopeaan, kiiveten alas sängystä. Annan ääni osoitti hänelle selvästi, että hän oli sanonut hyvin sopimatonta. — Ei minusta ole mitään pyytää häneltä… Hyvä Jumala, minä kadun kovasti, että olen tehnyt niin pahoin tänään, ja minä koetan olla kiltti aina sunnuntaisin, ja ole hyvä ja anna minulle anteeksi. — Kuulithan, Anna.
— Kuulin, hyvä on, juokse nyt kohta nukkumaan kilttinä poikana.
— Heti paikalla. Kuulepas, nyt minusta ei tunnu enää pahalta, olen päinvastoin oikein iloinen. Hyvää yötä!
— Hyvää yötä.
Anna vaipui jälleen pieluksilleen huoaten helpotuksesta. Voi, miten tavattomasti häntä väsytti… Seitsemän sekunnin kuluttua…