— Se on sinun omassa sydämessäsi, Davy, ja se ilmoittaa meille, kun olemme tehneet jotain pahaa, ja se tekee meidät hyvin onnettomiksi, ellemme tee parannusta, vaan jatkamme tuota pahaa. Etkö ole sitä huomannut koskaan?
— Onhan sitä voinut sattua, vaikka en ole ymmärtänyt, mitä se on ollut. Minusta on ikävää, että tarvitsee tuollaista tuntea. Minun mieleni tekisi vain metkaa. Mutta missä kohdassa omatunto on, Anna? Kerran kun juoksin oikein kovaa Cottonin pihalla, sain niin kamalan piston vatsaan ja nikon. Se oli kai omatunto? Onko se vatsassa?
— Ei ole, se on sydämessäsi, niinkuin äsken sanoin, vastasi Anna kiitollisena ympäröivälle pimeydelle, kun ei käynyt toki päinsä näin. vakavassa keskustelussa tinkiä arvokkuudesta purskahtamalla nauruun.
— Kyllä kai se sitten on kasvanut lujasti kiinni, kun siitä ei voi päästä, virkkoi Davy huoaten. Aiotko kannella minusta Marillalle ja täti Lyndelle?
— En, hyvä ystävä, minä en kantele kenellekään. Sinä varmaankin kadut oikein kovasti, että olet käyttäynyt niin pahasti?
— Kadun, varmasti.
— Etkä tee sellaista enää koskaan?
— En, mutta — Davy ei, varovasti kyllä, myöntynyt ehdottomasti — voihan sattua, että olen ilkeä jollain muulla tavoin…
— Sinä et saa sanoa rumia sanoja etkä jäädä pois pyhäkoulusta tahi kirkosta etkä valehdella peittääksesi pahoja tekojasi.
— Eipä semmoista kannatakaan tehdä, virkkoi Davy.