Tunnustus tuli ryöppynä.
— En ollutkaan pyhäkoulussa enkä mennyt kirkkoonkaan, vaan olin kalastamassa taimenia Cottonin poikien kanssa ja syötin täti Lyndelle hirveän paljon valheita — taisi niitä olla kuusi, seitsemän ainakin… Ja minä — minä sanoin peeveli, Anna — vaikka ei kai se ole mikään oikea kiroussana kuitenkaan, kuule, onko? — ja minä sanoin, että Jumala on halpamainen… Jos hän rankaisisi minua vain siitä syystä, tarkoitin.
Huoneessa oli hyvin hiljaista. Davy ei oikein tietänyt, mitä hänen tuli ajatella, kun Anna oli niin liikkumaton. Oliko Anna niin ihmeissään ja suuttunut, ettei koskaan enää aikonut puhua hänelle sanaakaan?
— Anna, mitä sinä aiot tehdä minulle? kuiskasi Davy.
— En mitään, hyvä ystävä. Sinä olet kai jo saanut tarpeeksi rangaistusta, eiköhän ole niin?
— En ole saanut. Kukaan ei ole tehnyt minulle mitään.
— Etkö ole ollut pahoillasi ja onneton siitä saakka kun teit kaiken tuon ruman, sanopas?
— Olen, aivan kauheasti, virkkoi Davy urheasti.
— Sinua on soimannut omatunto, Davy.
— Missä paikassa omatunto oikein on?