— Kaikki oli oksanreiän syytä, vastasi Phil.
— Se oli oikea onni, että siinä sattui olemaan oksanreikä, sanoi Jamesina-täti terävämmin kuin mitä hänen tapansa oli. — Kissanpoikia täytyy hukuttaa, sen minä myönnän, muuten olisi maailma niitä tulvillaan. Mutta täysi-ikäistä kunnon kissaa ei saa koskaan tappaa — ellei se syö munia.
— Täti ei olisi varmastikaan saanut erikoisen hyvää käsitystä Noidan avuista, kun se ensikerran tuli tänne, virkkoi Stella. — Se oli suorastaan itse paholaisen näköinen — taikka ehkä pikemminkin paholaisen isoäidin.
— Minä en ollenkaan usko paholaista niin rumannäköiseksi, kuin sen aina väitetään olevan, sanoi Jamesina-täti miettiväisenä. — Jos se olisi hyvin ruma, ei se voisi saada niin paljon pahaa aikaan. Luulen sitä päinvastoin aikalailla lumoavan näköiseksi.
XVII.
DAVYN KIRJE.
— Nyt alkaa sataa lunta, tytöt, sanoi Phil tullessaan kotiin iltapuolella eräänä marraskuun pakkaspäivänä, — ja koko hiekkakäytävä on täynnä mitä sievimpiä pikku tähtösiä ja ristejä. En ole koskaan ennen huomannut, miten hienonhieno lumihiutale on. Nyt kun elämä on näin järjestetty, on aikaa kiinnittää huomiota moneen uuteen seikkaan ja tehdä kaikenlaisia havaintoja, joita emme ole lainkaan ennen tehneet. Niin, kiitos tyttökullat, kun otitte minut joukkoonne. Tuntuu oikein hyvältä saada tuskitella sitä, että voi taaskin on kallistunut viisi senttiä.
— Älä nyt, kuule, onko se? kysyi Stella, joka hoiti pienen talouden tilit.
— Onpas vaan, ja tässä on sinun kilosi. Minä alan jo olla taitava ostoksien tekijä. Se on vielä hauskempaa kuin hakkaileminen, sanoi Phil vakavasti.
— Voi sentään, miten kaikki kallistuu kauheasti! On suorastaan halpamaista, että ruoka tulee niin kalliiksi, huokasi Stella.