— Mitä! Älä nyt! Niin kamalan paljon rahaa, huusi Davy. Se oli sama neiti, jonka päälle sinä ja Diana kumpsahditte, kun te illalla otitte vauhtia hypätäksenne vierashuoneen sänkyyn. Diana on kertonut minulle kaikki tyynni. Siksikö hän antaa sinulle niin paljon rahaa?
— Vaiti, pikku Davy, virkkoi Anna hiljaa. Sydän tulvillaan hän hiipi ylös yliskamariin jättäen Marillan ja rouva Lynden pohtimaan asiaa kahden kesken.
— Uskovatko tädit Annan nyt koskaan joutuvan naimisiin? uteli Davy levottomana. — Kun Dorcas Sloane kesällä meni naimisiin, niin hän sanoi, että jos hänellä vain olisi ollut tarpeeksi rahoja, mistä elää, niin hän ei mitenkään olisi ottanut miestä niskoilleen, mutta oli muka kuitenkin parempi asua lesken kanssa, jolla on kahdeksan lasta, kuin kälyn kanssa.
— Sinä olet ihan löylynlyömä! huudahti rouva Lynde poikanulikalle julmistuneena. — Sinä puhut niin että saa hävetä silmät korvat täyteen, vaikka olet olevinasi parempien vanhempain lapsi.
XIX.
PIKKU PAKINAA.
— Tänään minä siis täytän kaksikymmentä vuotta ja olen ainiaaksi jättänyt nuoruusiän, virkkoi Anna istuessaan kyyryssä matolla avonaisen takan edessä, Noita sylissään. Hän oli yksin arkihuoneessa Jamesina-tädin kanssa, joka istui lempituolissaan lukien. Stella ja Priscilla olivat menneet erään yhdistyksen illanviettoon, ja Phil oli yläkerrassa pukeutumassa kutsuihin.
— Sinusta ehkä tuntuu vähän surulliselta, virkkoi Jimsie-täti. — Aika ennen kahtakymmentä on hyvin hauska osa elämästä. Minä olen iloinen, kun itse en ole oikeastaan koskaan joutunut siitä iästä pois.
Anna nauroi.
— Et sinä koskaan joudukaan, pikku täti. Sinä olet kahdeksantoista, kun sinun pitäisi täyttää sata. Mutta minä olen puolestani vähän alakuloinen ja myös vähän pettynyt. Hyvä opettajani neiti Stacey sanoi minulle jo kauan sitten, että kun tulen kahdenkymmenen ikäiseksi, on luonteeni jo ehtinyt saada valmiin muotonsa, hyvän tai pahan. Mutta minusta tuntuu kuin se ei olisi vielä ollenkaan sitä mitä sen pitäisi olla. Se on täynnä puutteita.